Erakkoavajaisia ja valetaiteilijoita

Tulin torstaina Äkäslompoloon. Ajelin Jounin kaupan ohi ja päätin käydä Alkosta hakemassa yhden viinipullon. Parkkipaikka oli hiljaine, mutta sisään mennessä liukuovet aukesivat automaattisesti. Alko oli tyhjä ja 7 sekuntia aprikoituani myyjätär kysyi voisiko hän auttaa. Kerroin tuotteiden olevan tuttuja, mutta valikoiman suuruudesta johtuen valinta on vaikeaa. Otin pullon valkoviiniä ja menin jonottamatta kassalle. Jotain sanoakseni heitin, että taitaa olla matalasesonki nyt. Hän totesi, että niin on, mutta kyllä se tästä vielä hiljenee. Kiitin ja hymyilin sisälläni. Hyvä lähtökohta mennä ripustamaan ensimmäistä omaa näyttelyä kylän galleriaan.

Tiesin toki jo ennakolta, että tähän aikaan massat eivät ole liikkeellä. Näyttelyni tekemisessä ei olekaan kyse suurista määristä kontakteja näyttelytilassa. Näyttelyn rakentamisessa on kyse jostain aivan muusta. Ainakin uran tässä vaiheessa.

Tyttäreni Sonjan kanssa puhuttiin joku päivä sitten siitä, että kulttuurituottajien pitäisi oikeasti mennä joskus taiteilijoiden housuihin. Tehdä joku projekti taiteilijana. Siis eihän taiteilijaksi tulla, mutta jollakin lailla pitäisi päästä taiteilijan nahkoihin ymmärtääkseen taiteilijan todellisuutta. Hain tätä näyttelyä viime keväänä ja ehkä silloin  ajattelin myös omaa valokuvaajaidentiteettiä valokuvataiteilijan kautta. Ainakin voisin kokeilla valokuvata kuten taiteilija.

Suurin osa teistä lukijoista on palkkatöissä toisen palveluksessa kuten minäkin. Toivottavasti tämä seuraava kirjoitukseni herättää teissä ymmärrystä siitä mikä on erittäin monien taiteilijoiden todellisuus.
Olen tässä tapauksessa täsmälleen samassa tilanteessa kuin suurin osa taiteilijoista. Olen tehnyt kuvia, jotka haluan esittää yleisölle. Mietin missä haluan kuviani esittää. Urani alkuvaiheessa voisi olla hyvä pyrkiä johonkin taiteilijaseuran edulliseen, mutta arvostettuun galleriaan. Päädyn siis hakemaan Lapin taiteilijaseuran hallinnoimaan Kellokkaaseen. Galleria Napaan (Rovaniemellä ) en näillä näytöillä edes haaveile pääseväni.

Tein näyttelysuunnitelman ja liitin sen hakemukseen. Jossakin vaiheessa kesää tuli päätös, että olen saanut näyttelyajan Kellokkaaseen touko-kesäkuuksi. Olin iloinen päätöksestä vaikka, tiesinkin kylän hiljaiseksi toukokuussa. Näyttelytilan vuokra on 600 euroa.  Tämä on erittäin edullinen vuokra verrattuna kaupallisiin gallerioihin. Nyt kun näyttely on pystyssä, niin olen pistänyt rahaa tähän projektiin kutakuinkin 2500 euroa. Siis puhdasta rahaa. Kuvien printtaaminen on luonnollisesti suurin kuluerä. Samojen kuvien tulostamiseen saisi myös menemään kolminkertaisen summan, jos sen tekisi  huippukalliissa ja huippuhyvässä tulostamossa.

Mitkä ovat myyntiodotukset näyttelystä? Oikeasti isoista printatuista töistä on ehkä vain muutama, joka voisi olla myytävä teos. Muotokuva Uhtualaisesta alkoholistimiehestä ei ehkä ole joka kodin olohuonetaulu? Miten hinnoittelisin ne muutamat ehkä myytävät teokset? Onko metrin levyisestä hyvälaatuisesta pohjustetusta valokuvasta 600 euroa liikaa? Liian vähän? Oikeasti en tiedä mikä on valokuvieni hinta. Olen eläessäni myynyt taiteilijoiden tekemää taidetta sadoilla tuhansilla euroilla. (No ainakin sadallatuhannella :-) ) Enkä osaa hinnoitella kuviani.

Näyttelyssä ei olekaan kyse taidekaupasta, eikä mistään rationaalisesta järkevästä toiminnasta. Tänään kun pidin yksinäisiä avajaisia, niin olin erittäin onnellinen. En valehtele yhtään, enkä halua loukata ketään historiastani, mutta sanon, että nämä olivat parhaat, hauskimmat ja koskettavimmat avajaiset urallani. Ja niitä on ollut paljon.

Uhosin pitäväni erakkoavajaiset ja näin myös toimin. Lukijat eivät ehkä usko, mutta oikeasti esittelin näyttelyn, niin kuin taiteilijolla on avajaisissa tapana.

Todistuksena blogin lopussa seuraavat kuvat.

Arvoisat palkansaajat. Miettikääpä ajatusta, että pistäisitte oman kuukausipalkkanne likoon tehdäksenne työtänne? Siis ei työtä ilman palkkaa vaan maksaisitte siitä, että saatte tehdä työtänne!

Taiteilijan ammatti on oikea työ ja apurahoja on vain todella harvoille.

Sampo

ps. Itse olen valetaiteilija, joka symppaa oikeita taiteilijoita

daideilija esittelee teossarjaa Vienasta.

daideilija esittelee teosta 365 + 2

Esittelyssä sarja Kukkola

Esittelyssä teos Kurkistus

Valokuvat matkustavat etelään, minä pohjoiseen.

Isot näyttelykuvat odottavat matkaa pohjoiseen

Lähdin tänään yhden maissa Mäntästä pohjoista kohti. Fotonetistä oli tullut aamupäivällä viesti, että kaikki kuvatiedostot ovat löytyneet ja tulostus ja pohjustus on käynnissä. Iloisella mielellä ajelin radiota kuunnellen. Oulun eteläpuolella puhelin soi ja entinen opiskelukaverini, nykyinen valokuvaaja Juha Åman soitti. Juha oli ottamassa vastaan kuvia kimppastudiollamme ja Juha muutenkin on jeesannut kuvien viimeistelyssä. "On hyviä ja huonoja uutisia." No? Vastasin varovasti. " Isot kuvat tulivat ja ne näyttävät tosi hyviltä" Entäs ne huonot uutiset? Kysyin minä.  "Ne 367 pikkukuvaa ovat matkalla Ouluun." Minulla löi tyhjää ja sanoin, että olen kohta Oulussa voinko hakea ne jostakin?

Se ei ole mahdollista. Monista varmisteluista huolimatta perusvalokuvaustulostuslinjalta kuvat ovat lähteneet Juhalle tavallisella postilla ja Tornion postit lajitellaan Oulussa. Isot kuvat tulivat henkilökunnan tuomina, mutta pikkukuvat päättivät ennen ripustusta pistäytyä etelässä. En kyllä ymmärrä, että mikä järki on kuskata Torniosta Tornioon meneviä paketteja 260 kilometriä edestakaisin. Jos vaan vilkaisisi, että tämä tulee tänne takaisin.  Mäntästä mänttäläisille lähetetyt joulukortitkin pyörähtävät Tampereella. Päin Itellaa sanon minä.

Paketti tulee takaisin Tornioon huomenna aikaisintaan yhdeltä. Ripustuksen pitäisi olla täydessä käynnissä 250 kilometriä pohjoisemmassa tuohon aikaan. Ratkaisuksi Juha tarjosi, että hän tuo paketin perästä ja minä aloitan aamupäivällä ripustamaan isommat työt. Näin toimimme huomenna. Juha ajelee kevyen 500 kilometrin lenkin, mutta eihän se ole matka eikä mikään täällä pohjoisessa. Utsjokelaisilla on tuplaten pidempi matka käydä vaikkapa synnyttämässä Rovaniemellä.

Mutta mikä parasta. Isot kuvat näyttävät laadultaan ja sävyiltään juuri sellaisilta kuin olin niiden ajatellutkin näyttävän. Aamulla Yllästä kohti ja taulua seinään. Työn vastapainoksi vapaa-ajalla ripustelen kuvia seinälle.

Kuvataideviikkoarkeologi tekee löydön

Vuonna 1997 taiteilija Jussi Heikkilä avustajineen rakensi Honkahovin terassilla Jussin teosta viikon. Lintukaukoputki oli asetettu jalustalle ja vuorotellen herrat kävivät kurkistamassa kaukoputkeen. Seurasin touhuja muiden töiden ohella. Yhdessä vaiheessa etsittiin siihen aikaan vielä ei niin yleinen matkapuhelin ja osa avustajista meni vastarannalle, jonne matkaksi oli mitattu 638 metriä. Tämä on muistinvarainen muisto matkasta, mutta voi hyvinkin pitää paikkansa.

Kaukoputki oli vahvoilla mustilla kuristemuovikerroksilla stabiloitu paikalleen ja jalusta oli myös pultattu klinkkerilattiaan. Puhelinyhteydellä annettiin ohjeita vastarannalle ja sinne asennettiin kirjainketju, jossa luki peltilätkissä: Via ornis.

Tänään olin kuvaamassa Pättiniemessä ja muistin tapauksen 18 vuoden takaa. Minulle tuli pakottava tarve mennä etsimään näkyisiko siellä mitään jälkiä tapauksesta. Oli hämärä mielikuva, että laput saattaisivat olla siellä edelleen. Menin puhdistamon kohdalta rantaan ja aloin kävellä länttä kohti. Seurasin katseellani Honkahovia ja yritin arvioida tasan vastapäistä kohtaa. Annoin katseeni vaeltaa rantapuskissa ja yritin arvioida puskien ikää ja sitä mitkä ovat olleet pystyssä jo viime vuosituhannella. Silmäkulmaan tuli häivähdys yläviistossa olevasta vaijerista veden yllä. Siinä se on. Yritin etsiä peltilätkiä vaijerissä, mutta en nähnyt. Katseeni siirtyi maahan ja bingo. Maassa oli ylösalaisin yksi lätkä. Kurotin kättäni sitä kohti ja käänsin. Siinä oli A.

Seurasin vaijeria ja siinä roikkui vielä kaksi kirjainta, mutta koska ne olivat tulvaveden yllä jätin ne sinne roikkumaan. Palaan vielä vesien laskettua takaisin ja kerään kirjaimet talteen. A koristaa nyt ikkunalautaamme muistona vuoden 1997 Hannu Castrenin kuratoimista kuvataideviikoista.

Kun tulin kotia, niin vaimoni muisti sen kevään. Marketta piti Honkahovin ravintolaa ja viikon ravintolatestaamisen  jälkeen taiteilija Heikkilä sanoi tuoreelle ravintoloitsijalle: " Tämä on Suomen paras ravintola." Se kesä olikin oikein hyvä.

Teoksen idea oli seuraavanlainen. Lokit lentävät hyvin usein samalla korkeudella samaa reittiä. Kaukoputkesta katsottiin millä korkeudella via ornis = linnun tie kulkee. Teos toteutui kun katsoja katsoi putkesta ja luki tekstin ja samanaikaisesti lintu lensi linnuntietä pitkin. Onnistuin kesän aikana näkemään tämän kaksi kertaa. Katselin putkea harva se päivä ohikulkiessani.

Juttelin myöhemmin Saksalaisen kuvataidepalkintotuomari Rene Blockin kanssa ja hän kertoi, että tämä teos oli hyvin lähellä voittaa palkinnon sinä vuonna.

Keski-ikä pistää muistelemaan.

Minua pelottaa!

Perjantaina aukeaa ensimmäinen yksityisnäyttelyni galleria Kellokkaassa Äkäslompolossa. Näyttelyn nimi on  365 Valokuva joka ikinen päivä. Näyttelyyn tulee kaikki vuonna 2014 ottamani päivän kuvat täältä blogista.   Näyttelykuvia on mukana 398  kappaletta. Kaikki päivän kuvat ja yksi kuva projektin aatolta ja yksi kuva, kun en malttanut lopettaa vuoden viimeiseen päivään. Näistä 367 kuvasta muodostuu yksi teos. Loppuosa näyttelystä on vuoden aikana kuvattuja teoksia ja kuvasarjoja.

Kun tänne blogiin laitoin itselleni haasteen kuvata ja julkaista yksi kuva päivässä vuoden jokaisena päivänä, en tiennyt mitä vuosi toisi tullessaan. Tiesin, että vuonna 2014 täytän 50-vuotta ja opinnot Torniossa loppuvat syksyllä. Oikein mitään muuta en tiennytkään. En esimerkiksi tiennyt, enkä edes aavistanut, että saan työpaikan Mäntästä ja muutamme vaimoni kanssa takaisin Mänttään. En myöskään edes ajatellut, että voisin pitää näistä kuvista yksityisnäyttelyn. Miksi näyttelyni on Äkäslompolossa?  Lapin taiteilijaseuran galleria Kellokas on tuttu, kun kuratoin sinne seuran näyttelyn kesällä 2013. Päätin myös, että ensimmäinen näyttelyni on sellainen jonne pitää hakea. Tehdä näyttelyhakemus ja näyttelysuunnitelma. Vähän arasti ehkä ajattelin, että jos näyttely floppaa, niin aika harva sen ehkä näkee :-) Joka tapauksessa ajattelin tulevani oikeaksi valokuvaajaksi ja halusin näyttää ja nähdä itsekin miltä omat kuvat näyttävät näyttely-ympäristössä.

Olin hakemusta tehdessäni ottanut noin 100 päivän kuvaa ja kirjallisesti kerroin mitä muuta tuleman pitää. Hakemuksessa jo kerroin ideastani teoksesta, jossa on kaikki kuvat. Laitoin muutamia mallikuvia.

Yhden teoksen idea siis oli, mutta loppu onkin ollut tuskien taivalta. Kuvan valinta ja näyttelykokonaisuuden tekeminen on todella vaikeaa. Tuleeko kaikista parhaista kuvista paras näyttely? Onko eniten facebookissa tykätyt kuvat parhaita? Onko lintukuvat taidetta vai luontokuvia? Olen taidegalleriassa, joten mikä on taidevalokuvaa? Olenko taiteilija? Valokuvaaja? Valokuvataiteilija? Enkö ole? Olenko näppäilijä? Onko ensimmäinen näyttelyni viimeinen? Entäs jos tulee kriitikko ja haukkuu näyttelyni?

Tein viimeiset kuvavalinnat eilen ja kuvat printataan ja pohjustetaan Torniossa paikassa, jossa ennenkin olen printtejä tehnyt. Onko sävyt kohdallaan, kun kaikki on jäänyt viimetippaan? Lähden keskiviikkona Tornioon ja torstaiaamuna lastaan kuvat autoon ja jatkan kohti vielä pohjoisempaa.

Koska blogini nimi on sosiaalinen erakko, niin päätin myös pystyttää ja avata näyttelyn yksin. Avajaiset on, mutta ketään ei ole kutsuttu. Pidän puheet ja esittelen näyttelyn, mutta suljettujen ovien takana. Dokumentoin tapahtuman ja laitan avajaiskuvia tänne. Kirjoitan myös blogia keskiviikosta eteenpäin miten näyttely valmistuu. Kirjoitan myös elämän yllätyksellisyydestä ja ennustamattomuudesta. Vuodesta josta näyttelyn valokuvat kertovat. Eli pysykää kanavalla.

Plus yksi

365.päivä

364.päivä