Kirjoitan varmasti aiheesta sitten taas, mutta samat ajatukset pyörivät kuvaustehtävän johdosta.
Saimme kolme viikkoa sitten valokuvausopinnoissa tehtäväksi ottaa omakuvan . Useampiakin kuvia itsestä. Kuten tehtävissä yleensä ajatukset alkavat pyöriä välittömästi tehtävän ympärillä. Millainen minä olen? Miltä minä näytän? Mikä on omakuva? Miten itse saan kerrottua yhdellä kuvalla mikä tai kuka minä olen?
Halusin jotenkin, että taide näkyy kuvassa, koska olen taiteen kanssa pyörinyt viimeiset vuosikymmenet. Menin kuvaamaan eräään taiteilijan teoksia Lapin taiteilijaseuran galleria Napaan. Pyysin myös, että saan ottaa omakuvan teosten kanssa. Otinkin noin sata ruutua, mutta katsoessani itseäni näin kuvassa vain sen ulospäin näkyvän itseni. Siis sellaisen hymyilevän tai muuten asiallisen oloisen peruspositiivisen keski-ikäisen henkilön. Se kuva on myös aivan oikea, mutta pintakuva. Itse tunnen olevani sellainen vain silloin tällöin ja pääasiassa vain muiden ihmisten seurassa.
Otin myös kotona kymmeniä kuvia ja kokeilin kaikenlaisia ideoita, mutta kuvista ei löytynyt sitä oikeaa itseäni. Ongelmaksi selvästikin alkoi tulla, että valokuvamalli (minä) ei osaa esittää kohdettaan (minä). Valokuvaaja (minä) on vielä pahasti amatööri ja räpeltää koko ajan kameratekniikan kanssa, eikä saa mallista irti sen parasta osaamista.
Deadline lähestyi ja varasin tiistain ja keskiviikon tätä tehtävää varten. Keskiviikkona kello 19.00 piti kuvien olla lähetettynä palvelimelle. Tiistaiaamuna heräsin ja oivalsin, että tausta saa kertoa minusta toisen puolen. Marketta lukee unikirjoja ja vuosikymmenten aikana olen kuullut, että talo kuvastaa unennäkijää itseään. Olen myös toistuvasti nähnyt vuosien aikana unta taloista. Yleensä ne ovat suuria ja unen aikana hajoavat ja sortuvat ja rämmin paniikinomaisesti raunioissa.
Olen pyörä- ja kävelylenkeillä nähnyt pienehkön maatalousrakennuksen, joka on jotenkin myös asumuksen oloinen. Selvästi autiona ollut jo useita vuosia. Tiistaina oli todella harmaa päivä, mutta lähdin tiedusteluretkelle. Jätin auton talon liittymään ja lähdin kiertämään taloa kameran ja jalustan kanssa. Otin luonnoskuvia ja hain kuvakulmia. Kun olin ottamassa viimeisiä luonnoksia, niin näin että tien yli tuli hyvin totisen näköinen vanhempi naisihminen. Hänen silmänsä hakivat jotakin pelokkaasti, mutta hän ei nähnyt minua. Tulin sivusta ja hyvin rauhallisella äänellä sanoin:
- Ei tarvitse pelätä. Olen valokuvia ottamassa.
Kävelin edelleen hiukan varuillaan olevan naisen luokse ja jatkoin hymyillen juttua:
- Vaikka ikää on jo kertynyt, niin olen valokuvauksen opiskelija ja teen harjoituskuvauksia.
Pikkuhiljaa nainen huomasi, että en olekaan mitenkään pahasti rosvon näköinen.
Talo jota kuvasin, on tämän naisen perheen ensimmäinen asumus Rovaniemellä. He ovat tulleet evakkona karjalasta. Asuneet ensimmäisen vuoden tuossa talossa ja huoneessa oli vain hella ja yksinkertainen ikkunalasi. Lasi oli kuulemma koko talven jäässä. Juteltiin niitä näitä ja kuulin myös näisen elämäntarinan. Hän on ollut vuosikymmenet ulkomailla töissä ja nyt eläkkeellä rakennuttanut talon lapsuuden kotinsa viereen todella kauniille paikalle Kemijoen varteen.
Sain luvan käydä taloa kuvaamassa, mutta sisälle ei saa mennä.
- Joku parru putoaa vielä päähäsi. Sanoi nainen nauraen.
Seuraavana päivänä paistoi aurinko. Otin heti aamusta kamppeet mukaan ja lähdin vanhantalonstudiolle. Laiton päälle sellaisen rennon nuhjuisen pikkutakin, jota käytän enimmäkseen kun pikkutakkia tarvitsee. En kampaillut hiuksia, kun en niin tee normaalistikaan. Ajatuksena oli ottaa kuvia itsestäni suht. normaaleilla ilmeillä ja asennoilla. Hymyillen ja vakavana, rentona ja itsevarmana . Eri kulmista ja erilaisilla henkilön suhteilla rakennukseen, joka on taustalla. Hain valoa kasvoihin ja toivoin että valot osuu muuallekin edes kelvosti. Yritin saada taustan aina jotenkin kohdalleen.
Jännityksellä menin kotia ja latasin kuvat koneeseen. Ennen vietiin filmit kehitykseen ja odotettiin paiviä tai viikkoja. Nyt näen kuvat lähes välittömästi. Kuvia lentää suoraan roskikseen kovalla tahdilla. Osa saa armon vielä olla vähän aikaa mukana ehdokkaana. Viimein jotkut kuvat alkavat kiehtoa enemmän kuin toiset. Yksi kuva vielä enemmän kuin toiseksi tullut. Alkuperäisestä ajatuksesta on jäljellä takana näkyvä talo. Tämän lisäksi henkilöön on tullut mukaan talosta tarttunutta sortumaa. Kuvassa omasta mielestäni näytän siltä mitä tällä hetkellä tunnen. Olen tälläinen hiukan hukassa oleva, mutta eteenpäin vaikka väkisin katsova ihminen. Tässä kuvassa oleva ihminen olen minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti