Syntymäpäivä, mutta sankari on poissa.

Kannan tarjotinta kotimme yläkertaan. Tarjottimella on kuppi teetä, voileipä, pulla ja lasi tuoremehua sekä kortti. Marketta avaa edellä ovia ja yritämme puhua kuiskaamalla. Koirat pyörivät jaloissa ja ovat levottomia. Jotain jännittävää on tapahtumassa. Avaamme viimeisen oven ja aloitamme laulun: Paaaljoon onnneeeaaaa vaaaan... paljooon onneeeaaa vaaaan. Paaaljooon onneeeaaa Eeerkkooooo. Paaaljoon onneeeaaa vaaan. Sängyn pohjalta katsoo hiukan ärtynyt nuorimies, mutta pikkuhiljaa hymy karehtii huulille. Silmät vielä kevätauringosta sirrillään kuuluu matala teinipojan murahdus. Kiitos.

Marketta kertoo kuinka tasan seitsämäntoista vuotta sitten näin varhain aamulla maailmaan syntyi poika, joka nyt istuu teetä juoden sängyn laidalla. Aamun äreys muuttuu pikkuhiljaa uniseksi keskusteluksi. Sovimme että lauantaina vietämme yhteisiä syntymäpäiviä Honkahovin terassilla. Tehdään taas jotain hyvää ruokaa, kun tytötkin ovat tulossa viikonlopuksi Mänttään. Sonja Tampereelta ja Laura Helsingistä. 25.5 on hyvä juhlimispäivä. Niin sanottu välipäivä minun ja Erkon syntymäpäivien välissä.

Erkko lähtee suihkussa käytyään kouluun ja minä ja Marketta siirrymme nurmikon yli Honkahoviin töihin. On taas vuoden kiireisin aika kun näyttelyn avajaisiin on enää pari viikkoa.

Näinhän tämän päivän aamu olisi kutakuinkin mennyt jos kohtalo ei olisi päättänyt toisin. Syntymäpäivänäni neljä vuotta sitten Erkon elämä päättyi. Välipäivä on edelleen olemassa ja se on nykyään välipäivä Erkon syntymä- ja kuolinpäivän välissä. Se päivä on huomenna.

Todennäköisesti ilman onnettomuutta asuisimme edelleen Mäntässä ja edelleen pyörittäisimme stressaten taidekeskus Honkahovia. Nauttien uuden näyttelyn valmistumisesta, mutta stressaten kulttuurialan taloudellisten yhtälöiden mahdottomuutta. Asuisimme edelleen Sokeripalassa, jonka remontti valmistui kolme vuotta sitten. Vanhassa talossa toki remonttia pitäisi tehdä koko ajan. Erkko kävisi lukiota ja tytöt olisivat maailmalla. Tai en tiedä. Olisiko Sonja sittenkin käynyt lukion loppuun Mäntässä ilman näitä tapahtumia? Olisiko Laura tehnyt toisenlaisia valintoja? Mutta me emme asuisi Rovaniemellä, enkä minä opiskelisi valokuvausta Torniossa.

Surun kanssa on opittava elämään. Suru ei ole poistunut mihinkään. Se vain pitää piilottaa sisimpään. Ei surua tarvitse piilottaa itseltä, mutta ehkä muilta. Joka päivä ajatukset pyörivät Erkon elämättä jääneessä elämässä. Välillä tulee pysähdyttyä miettimään miltä poika näyttäisi nyt 17 -vuotiaana. Olisiko hän jo isäänsä pidempi? Olisiko hiukset vielä pitkät vai olisiko sakset saaneet koskea liehulettiin?  Erkko oli poistuessaan 13 vuotta ja kaksi päivää vanha. Murrosiän ensioireet olivat juuri puhkeamassa. Leuka alkoi kasvaa ja lapsen pyöreys hävitä kasvoilta. Miltä Erkko näyttäisi nyt?
On vain elettävä muistoissa ja kuvitelmissa kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Onneksi silloin tällöin unessa tapaamme. Välillä tiedän, että poika on kuollut, mutta silti tapaaminen on aivan luonnollinen. Joissakin unissa Erkko on aivan normaali unihenkilö. Yleisimmin hän on kuitenkin pikkupoika. Iältään ehkä kahdeksan vuotias. Herätessä on hyvä mutta haikea olo. Olemme tavanneet.

Näissä ajatuksissa toivotan Erkolle hyvää syntymäpäivää sinne jonnekin. Perästä tullaan kun sen aika on.

Kaivoin kuva-arkistostani kuvan, joka on otettu viimeisenä kesänä 2008 Purnun lähipellolla. Se kesä jäi muistoissamme viimeiseksi oikeaksi kesäksi. Silloin vielä kaikki oli hyvin.