Penkinpainajainen

Minut on juuri älämölön saattelemana kannettu kuorma-auton lavalle. Megafoniin on joku 2. luokan nokkelikko kertonut varmasti vitsejä minusta. Kuten megafonipuheessa ulkoilmassa yleensäkin, tuskinpa tälläkään kertaa kukaan saa mitään selvää. Ihmiset silti nauravat kun sellainen on penkkaripäivänä tapana. Autossa on luokkakavereitani hassuihin tamineisiin pukeutuneena. Naamiaisasuista näkyy vain vilahduksia, sillä helmikuun pakkasta torjutaan toppatakein. Myös pilkkihaalari on käypää valuuttaa.

Autot lähtevät pikkuhiljaa liikkeella ja älämölö kasvaa. Lukiossamme on kolme luokkaa ja siksi kuorma-autoja on myös sama määrä. Jollakin välitaipaleella matkalla kohti ala-astetta, jossa koulu-urani aloitin mietin kuskinkoppiin nojaten,  miksiköhän tällä kertaa edessä ei aja poliisiauto siniset valot vilkkuen. Pohdin, että  ehkä se ei enää ole pakollista. Vaivun ajatuksiini kunnes pomppaan säpsähdyksestä ylös. Muistan keskustelupätkän järjestelytoimikunnan kokouksesta. Joku kysyi, kuka hoitaa poliisin ja penkkariajeluluvat. Muistin vastanneeni: Minä.

Olin autuaasti unohtanut hoitaa lupa-asiat ja siihen liittyvän poliisisaattueen. En puhunut ajelun aikana kenellekään. Välillä vilkuilin taaksepäin, josko sieltä tulisi poliisiauto vilkut ulvoen ja pysäyttäisi lupien puutteen takia koko jutun. Vilkkuvaloja ei näkynyt ja hymyilin hiljaa itsekseni.

Myöhemmin tapasin tutun poliisin ja kerroin tapauksen. Hän kertoi konstaapelin katsoneen poliisiaseman ikkunasta ulos ja sanoneen: - Oho. Penkkaripäivä. Onko sieltä kukaan ottanut yhteyttä? Poliisit olivat todenneet että ei ja jatkaneet hyvin ansaittua kahvitaukoa.

Tapauksesta on jo joitakin vuosikymmeniä, mutta muistan tämän jokaisena penkkaripäivänä.

Sellainen se. Penkinpainajainen.