maanantai 28. heinäkuuta 2014

Kun Uhtualla tulee vastaan Humprey Bogart

Yö eräkämpillä pitkästä aikaa. Saunomista ja seuraavan päivän rajanylityksen jännittämistä. Ylitän Ruotsinrajan noin 5 kertaa viikossa kävelemällä sen yli. Vuoden asuttuani en edes huomaa siirtyväni kuningaskuntaan. Vaikka olen menossa itäiseen naapuriini rauhallisilla mielillä ja nimenomaan sympatiseeraan naapureitamme, niin silti se tullimiesten vakavuus pelottaa. Siis oikeasti pelottaa.

Tänään kaikki meni tullissa erittäin hyvin. Markea kuulusteltiin meidän lääkkeistä etukäteen jotenkin erityisen tarkasti. Viimein leimasimet paukkuivat ja oli aika siirtyä auton tarkastukseen. Mies oli huumekoiran kanssa mukana tarkastuksessa. Kukaa ei hymyillyt.  Takakontista katsottiin jääkaapin sisältö. Koira oli kiinnostunut lähinna kahden narttukoiramme hajuista. Koira siirtyi auton sivuoville. Markettaa pyydettiin kaivamaan lääkkeet esille. Marketta otti lääkepussimme esille ja tarjosi sitä hätäpäissään suoraan huumekoiralle. Koira nuuhkaisi, mutta koiranohjaajan pokka meinasi pettää. Mutta vain meinasi.

Rajanylityksen vaikeus ei oikeasti ole viranomaisbyrokratiassa vaan jossain Venäläisviranomaispelossa. Kun kaikki propuskat vaan on huolella täytetty, niin vaikeutta ei ole.

Heti rajan taakse rakennettu uusi polttoaineasema meinasi jäädä huomaamatta. Siellä oli kyllä uudet mittarit, mutta eihän se ihan ABC:ltä näyttänyt. Meillä oli vielä Kuusamoajoilta voimassaolevat Eastoilin luottokortit, joten maksaminen kävi kätevästi. Bensa on kutakuinkin puolta halvempaa kuin Suomessa.

Tie oli huono kuten viimeksi käydessäni 3 vuotta sitten. Enää ei kuitenkaan ollut käsin maalattuja liikennemerkkejä vaan uudenkiiltävät Moskovassa hyväksytyt merkit oikein hohtivat matkan varrella. 60 kilometrin rajoituskyltit lähinnä huvittivat, koska siihen mennessä en ollut uskaltanut ajaa 40 kovempaa.

Tulimme 60 kilometrin ja kahden tunnin jälkeen Pääjärvelle. Viimeksi pari kilometriä ennen kaupunkia ollut telttaravintola oli hävinnyt (kannattamattomana). Pääjärven raitti oli yhtä lohduton kuin aiemminkin. Suomalaiset rakensivat kaupungin 70-luvulla ja sen jälkeen mitään ei ole kunnostettu.

Joimme terassilla oluet ja jatkoimme matkaa. ( Otin vain hörppyjä, koska Venäjällä on nollatoleranssi)

Matkalla tiedustelimme yhden mahdollisen tulomatkan telttaleiriytymispaikan, josta nappasin seuraavan kuvan:



Olen koko kesän yrittänyt saada sudenkorennosta kunnon kuvaa. Ne perkuleet ovat niin ADHD-tyyppejä että ei ole onnistunut. Eilen siis Mökillä sain selkäkuvan ja tänään Röhöjärven rantaniityllä pääsin katselemaan sudenkorennosta kunnon poseerauskuvan.

Tulimme Uhtualle eli Kalevalaan ja tarkoituksemme oli vuokrata mökki parin kilometrin päästä keskustasta.

Mökit olivatkin varattuja ja palasimme keskustaan. Muistin edelliseltä reissulta, että täällä on hotelli Sampo. Viimeksi asuimme eri paikassa, mutta pistäydyimme Sampossa kaljalla. Silloin sanoin: Kun seuraavan kerran tulen Uhtualle, niin majoitun Hotelli Sampossa! Kohtalo siis ohjasi meidän tähän hotellin, jotta uhoamiseni ei joutuisi naurunalaiseksi.

Iltakävelyllä kaupungilla juttelimme paikallisten ihmisten kanssa. Eniten juttua iski Santeri Lesoseksi esittäytynyt mies. Juttelimme aikamme ja pyysin kuvauslupaa. Santeri suostui oitis. Hän halusi tulla kuvatuksi pyöransa kanssa. Otin muutaman ruudun ja kysyin vienosti, saanko antaa sinulla vähän rahaa. Annoin 100 ruplaa, mutta Santeri pyysi vähän lisää. Annoin ilomielin enemmän. (vähän ehkä liikaa) Minusta Santerilla on Humbrey Bogartin karisma.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti