Purista vähemmän sitä mailaa!

Pelasin vuosia sitten golfia. Silloinen työtilanteeni oli sellainen, että pääsin kentälle vasta kesäkuun puolessa välissä. Kilpakumppaneilla oli jo kymmenien pelikierrosten etumatka. Halusin kuitenkin kilpailla harrastajakilpailuissa. Harjoitellessani huomasin, että jos lisään lyönnin voimaa, niin pallo lentää lyhyemmälle. Mitä kovempaa ja kauemmas yritin lyödä sitä lyhyemmälle pallo lensi. Jos löin 120% voimalla, niin pallo lensi 80% halutusta. Tarkkuus myös kärsi ja täysiä epäonnitumisia syntyi paljon. Kokeilin vähentää harkitusti voimaa. Sanoin, ennen lyöntiä hiljaa itselleni: " Vasen käsi suoraksi. Katse pallossa ja hidas rauhallinen lyönti." Kun voimaa käytti 80%, niin pallo lensi 120%. Kuinka ollakaan tarkkuus parani, pallo lensi tarvittavan matkan ja mieli oli rauhallinen. Pärjäsin kisoissa mielestäni varsinaiseen osaamistasooni nähden aika mukavasti. Usein pelasin parhaat kierrokseni kilpailuissa.

Golf on jäänyt taakse jo vuosia sitten, mutta samaa ohjetta olen yrittänyt noudattaa myös muussa elämässä. Tällä hetkellä opiskelemisessa ja nimenomaan valokuvauksen opiskelussa. Hyvä kuva ei tule väkisin puristamalla. Puristusta pitää olla, mutta myös lapsen vilpittömyyttä ja huumoria. Halua ja intohimoa. Huumori ja leikki on mielestäni elämässä sitä mailan puristamisen vähentämistä. Vakavista asioista on välillä mahdollista puhua myös pienen huumorin läpi. Huumori voi myös olla vakava asia ainakin humoristeille. Olemme nähneet pieniä lapsia, jotka vakavasti keskittyen leikkivät.

Olin eilen Torniolaisten opiskelukavereiden kanssa Luppiovaaralla Ruotsin puolen Övertorneolla. Menimme sinne ennen auringonnousua. Sumu oli vallannut vaaran alarinteen. Kiteinen ilma taittoi nousevan auringon valoa ja muodostui haloilmilmiö. Vaaran rinteellä on jääkauden rakentamia suuria portaita. Puuterilunta oli polveen asti. Jostakin sisimmästäni tuli lapsellinen halu hypätä. Kerroin halustani myös itseäni nuoremmille opiskelukavereille. He vähän toppuuttelivat (viisasta kyllä siinä ensimmäisessä paikassa) Vähän alempana tuli vastaan vähän matalampi porras. En mahtanut mitään oli pakko hypätä.

Täällä Torniossa olen kaivannut mäkeä, kukkulaa, vuorta, tunturia, josta voin katsella ylhäältä alaspäin ja kauas. En tiedä tuoko helpotusta, kun tänä vuonna rajalle rakennetaa 80 metriä korkea hotelli ja yläkertaa tulee ilmeisesti allasosasto ja baari. Pilvenpiirtäjää odotellessa kuitenkin ajelen silloin tällöin Luppioon istuskelemaan kivirappusen reunalle ja tuijottelen kaukaisuuteen. Aamulla, illalla ja ehkä yölläkin. Istun ja katson vakavana hymy huulilla kaukaisuuteen.

Luen tällä hetkellä Jonathan Haidt:n Onnellisuushypoteesia. Kirjassa oli lainaus Ralph Emersonilta luonnon jumaluuskokemuksesta:

" Seistessäni taivasalla nostaa tuuli mieleni korkeuksiin pyyhkien siitä kaiken alhaisen itsekkyyden pois. Minusta tulee silkkaa läpinäkyvää silmää. Olen ei-mitään. Näen kaiken. Universaalin olevaisen voimat tulvivat lävitseni, minä olen osa Jumalaa. Jopa läheisimmän ystäväni nimi kuulostaa silloin vieraalta ja satunnaiselta - niin veljeys, tuttavuus, herruus kuin orjuuskin tuntuvat silloin vain toisarvoisilta joutavuuksilta. Olen kahlitsemattoman ja kuolemattoman kauneuden rakastaja."

Jotain tämän edellä kirjoitetun kaltaista koen kun vain istun ja katselen.