Joskus kuva tulee kun istuu vain taideteoksen alla.

On vuoden 253. päivä. Lupasin kuvata tänä vuonna joka ikinen päivä ainakin yhden kuvan. Kahtena päivänä olenkin painanut kameran laukaisinta vain yhden ainoan kerran. Nämäkin kuvat ovat osana tätä kuvien ketjua. On ollut myös päiviä jolloin nappia on tullut painettua satoja kertoja ja joskus on ollut myös vaikeuksia valita kuva useiden omasta mielestäni hyvien kuvien joukosta.

Viime päivinä kuvaaminen on ollut jotenkin raskasta. Sienten kuvia on jo liikaakin. Joka päivä pyörin myös tässä kotikulmilla ja varmasti pikkuhiljaa kehittelen kylähullun leimaa otsaani. " Taas se outo kameramies hiippailee kadulla." Aamulla kävelin saarta ympäri ja ei oikein mitään tarttunut kennolle. Räpsy sieltä toinen täältä. Jo nappia painaessani tiesin, että ei tästä päivän kuvaksi ole. Tulin kotia ja aloin muihin askareisiin.

Iltapäivällä päätin lähteä pyörällä päämäärättömästi ajelemaan kamera etukorissa. Ensin Pikisaareen. Siltojen vieriä katselemaan, josko siellä jotakin olisi. Istuin laiturilla ja suunnittelin ottavani henkilökuvan veneen kiinnitysraudasta. Siis henkilökuva veneen kiinnitysraudasta! No ei mene kyllä hyvin huomasin ajattelevani.

Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin valumaan kohti Ruotsia. Rajalla katselin istuskelevia ihmisiä sillä silmällä. Ei. Menin rajan yli ja hiljakseen poljin pyörätietä, joka seurailee Torniojokea kuningaskunnan puolella alavirran suuntaan. Leikkiviä lapsia, pyöräileviä teinejä, istuskelevia vanhuksia. Asfaltoitua kevyenliikenteenväylää käveli kolmen hengen ryhmä. Kaksi naista ja yksi mies. Katsoin jo kaukaa kokeneella silmälläni, että taiteilijoita näyttäisi olevan. Sain varmistuksen kun miespuolinen henkilö meni katsomaan joenrannassa olevaa teosta. Haaparannalla on hyvin paljon julkisia taideteoksia. Niitä löytää vähän väliä kaupunkikäppäilyillä.

Ohitin kolmikon ja pyöräily alkoi tuntua henkisesti ja fyysisesti raskaalta. Korvamatona kuulin päästäni lauseita. En yhtään jaksa, mutta pakko jatkaa. En yhtään jaksa, mutta pakko jatkaa. Ajatuksissani oli, että jotain jossakin tapahtuu, vaikka ei aavistustakaan mitä.

Vihdoin vastaan tuli taideteos, jossa on valtavan kokoinen sateenvarjo ja sen alla penkki. Väsyneenä ajattelin istua siihen lepäämään. En tiedä paljonko aikaa meni facebookissa surfaillessani kun huomasin jonkun puhuttelevan minua. Ensin en ymmärtänyt mistä on kyse, mutta mutisin jotakin englanniksi, vaikka olen sata kertaa päättänyt puhua täällä ruotsia. Minua puhutteleva henkilö oli nuori nainen ohittamastani taiteilijoiksi luokittelemastani ryhmästä. Hän kertoi, että hänellä on nyt performanssiesitys tällä paikalla. Voisinko ystävällisesti väistyä vaikkapa yleisön puolelle. Nousin varjon alta hyvällä tuulella ja katselin, että missä se muu yleisö olisi. Yleisö olikin kaksi muuta jo edellä luokittelemaani ihmistä. Liityin seuraan ja kysyin luvan valokuvata hänen esityksensä.

Tottakai sanoi neitokainen ja silloin esitys alkoi. En kerennyt paljon kameran säätöjä miettiä, mutta tarkennuksen ymmärsin kääntää joustavammaksi.  Esitys kesti ehkä minuutin ja homma oli ohi. Ymmärsin pyytää tytön sähköpostiosoitteen, jotta voin  hänelle kuvia lähettää. Hän antoi sen mielellään. Kysyin myös onko hänellä mitään sitä vastaan että julkaisen kuvia blogissani. Sekin kävi. Aavistukseni oli oikein. Tytöt olivat taideopiskelijoita Svefi- oppilaitoksesta ja mies oli opettaja.

Neito kirjoitti tietoja ojentamalleni paperilapulle ja kysyi olenko täkäläisiä. Sanoin olevani Torniosta. Hän kysyi, että olenko valokuvaaja. Mietin hetken ja huomasin vastaavani: Some kind of.

Kiitos Erika Bengtsson performanssista ja että sain kuvata.