Laulukeikka takana, kotimatka edessä. Astun pohjoiseen menevään junaan. Löydän makuuhyttini ja jätän kaksi kassiani yläpedille. Arvottua matkakumppania ei näy kajuutassa. Etelään tullessani jaoin hyttini ihmisen kanssa, joka nukkui yläpedillä. En tiedä kuka se oli, mistä se tuli ja mihin se meni. Nukuimme toisiamme tuntematta viisi tuntia vain ylälaverin pohja välissämme. Outoa.
Kävelen kohti ravintolavaunua, juna keinahtelee lupaavasti. Välillä usko meinaa loppua. Kävelenkö väärään suuntaan. Kondyktööri tulee vastaan ja kysyn onko ravintola tässä suunnassa? Kyllä on. Seuraava vaunu, tämä junapalvelija kertoo. Kondyktööri! Se kuulostaa tässä nykymaailmassa hienolta titteliltä.
Ravintolavaunun ovi on rikki. Ovessa lappu, joka kertoo tämän ja käskee vetämään ovea. Vedän ovea itseäni kohti, mutta mitään ei tapahdu. Työnnän ovea vasemmalle ja sesam! se aukeaa. Ohje ei ole aivan tarkka. Kuulen haitarimusiikkia ja joudun puskemaan itseni haitaripartion läpi. Neljällä haitarilla vedetään metsäkukkia ravintolavaunun etuosassa. Joudun hartioista kiinni ottaen siirtämään yhden haitarimusiikista huumaantuneen miehen pois kulkuväylältä. Kysyn baarimikkoneidiltä, onko tämä esitys joku vr:n kampanja, mutta neito vaivautuneesti hymyillen kertoo heidän olevan asiakkaita. Asiakas on aina oikeassa myös valtion rautateillä. Jos hanurituttaa, niin sitten pitää hanuria soittaa.
Viinin saatuani menen vaunun kauimmaiseen nurkkaan. Epäuskoisena seuraan kuinka junan ravintolassa ihmiset tanssivat käytävällä. Kuuntelen musiikkia joka on erittäin melankolista. En hämmästy, että olemme niin synkkä kansa. Haitarimusiikissa on melankolinen pohjaväre.
Pöytääni tulee kaksi miestä. En haluaisi seuraa, koska laulukeikan jälkeen minulla on sosiaalinen ähky. Miehet ovat sopivalla lailla höperöitä. Ovat menossa kultaa huuhtomaan valtaukselleen. Homma menee jotakuinkin niin, että ensin kolme päivää lapioidaan hiekkaa kuljettimelle, jossa virtaa vesi. Sen jälkee puoli tuntia vaskoolilla käydään läpi raskas aines. Sen jälkeen taas kolme päivää lapioidaan. Sanoin, että onneksi jokainen saa valita harrastuksensa. Haitarimusiikki ei tunnu loppuvan ja ajattelen, että durasellit taitaa olla pattereina. Kullanhuuhtojat poistuvat ja jään yksi melakoliseen äänimaailmaan vajoten.
Kohta nurkkaa kohti tulee voimakkaasti meikattu nuori kuvankaunis nainen ruisleipä ja vesipullo kädessään. Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin istua keski-ikäisen räjähtäneen rocklaulajan pöytään. Hän kysyy onko tässä vapaata. Vastaan myöntävästi. Tyttö istuu ja alkaa syödä ahnaasti ruisleipää. Verkkaritakin rinnuksissa on edelleen kyltti: SM- karsinnat. Kysyn, että mistä lajista on kyse. Fitness kuulen hänen kuiskaavan vastaukseksi. Huomaan kysyväni, että taitaa olla nälkä? Tyttö ei saa sanaa suustaan, sillä se on täynnä leipää. Nyökkää vain hämillisesti hymyillen. Miten kisassa meni jatkoin kysymyksiäni. Hän laittoi peukalon alaspäin ja nieleskellen sanoi, että karsiuduin. Kohta huomasin pitäväni tsemppaavaa terapiaa karsiutuneelle fittnessurheilijalle. Sain paljon tietoa lajista, joka on ennestään tuntematon. Kuunneltuani kuinka arviointi toimii totesin lajin olevan aika julma.Tarkkaa arviointia ihmisen fysiikasta. Seuraava kisa olisi parin viikon päästä, mutta hän vielä pohti jaksaako lähteä Oulusta Lappeenrantaan asti. Tsemppailin tulevia kisoja varten erotessamme.
Hanurimusiikkia, paritanssia kullankaivuuta, fittnessurheilua tunnin sisällä. Voiko tälläistä olla muualla kuin junan ravintolassa?
Kysyn kondyktööriltä tuleeko vaunuuni toinen henkilö. Hän lupaa tutkia asiaa ja tunnin päästä kuulen vastauksen. Hyttikaverini olisi pitänyt tulla Helsingistä, mutta hän ei ole tullut. Saan siis pitää yksin tämän parin neliön kopperon. Koska minulla on tällä kertaa yläpetipaikka, varmistan, että voinko otaa alapedin. Saan myöntävän vastauksen. Kirjoitan tätä heiluvassa junassa alapedillä istuen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti