Shoppailua ja museotyöskentelyä Paanajärvellä.

Emäntämme Tamara kutsui meitä aamiaiselle kello yhdeksän. Pöydässä oli puuroa, kananmunia, lettuja, kurkkua, suolakurkkua, kahdenlaista leipää ja mansikkahilloa. Söimme ensin lautaselliset puuroa ja sitten kaikkea muuta. Tamara istui viereisessä pöydässä ja juttelimme karjalan/suomen sekaisella kielellä. Välillä hämmästyin ja jäin suu auki katsomaan Marketan aidolta kuulostavaa Karjalan kieltä. Jostakin alitajunnasta veteli kokonaisia lauseita, joita oli varmaan lapsena sukutapaamisissa ja Veeramummoltansa kuullut.  Söin niin paljon kuin jaksoin ja niin teki muutkin, mutta Tamara sanoi lopuksi: " Ettehän mitään syöneet."  Meille oli hiukan epäselvää, minkä verran aterioita tähän majoitusdiiliin kuuluu  ja olimme sitä mieltä, että iltaruoka riittää. Tamara kuitenkin puhui myös päivällisestä. Sovimme, että keittoa on kahdelta ja sitten kuudelta illalla vielä illallinen, jolla tarjoittaisiin kalaa. Tässä vaiheessa olimme sopineet myös jäävämme toiseksi yöksi.

Kysyin, minne  näkemämme pitkospuut johtavat ja emäntämme kertoi niiden vievän uudelle Paanajärvelle. Hän on pienenä kävellyt niitä pitkin kouluun. Kaupat ja koulut ovat edelleen siellä uudella puolella. Viisitoista minuuttia kestää kävellä pitkospuita pitkin. Aamiaisen jälkeen päätimme lähteä tutustumaan toiseen kylään.

Sää oli muuttunut koleahkoksi, mutta se oli juuri sopiva kävelyretkeä varten. Reitin varrella oli sinne tänne heitetty perunalastupusseja ja limpparipulloja. Ilmeisesti nuoriso oli kaupalla käydessään ostanut evästä ja kun pussi on tyhjentynyt, niin se on vain nakattu polun varteen. Tämmöistähän valitettavasti näkee myös Suomessa enenevässä määrin. Ajatellaan ehkä että kyllä sen joku sitten kerää. En vain oikein jaksa ymmärtää, miksei sitä tyhjänä jakseta viedä paikkaan johon se kuuluu.

Tulimme kylään ja raitti oli hiljainen. Välillä yksittäiset ihmiset kävelivät rauhallisesti raitilla. Hitaasti kävelevät ihmiset lisäsivät pysähtyneisyyden tunnelmaa. Toisaalta meille kiireisille nykyihmisille tälläinen hidastaminen voisi tehdä välillä hyvää.

Menimme postiin ostamaan kortteja. Pöydän takana istui kaksi virkailijaa. Tauno kysyi olisiko postikortteja. Toinen nainen meni nurkassa olevan laatikon luo ja alkoi etsiä sieltä kortteja. Pääasiassa kortit olivat Sotsin olympiakortteja ja sitten oli yksi voitonpäivän sellainen. Ostimme kortit ja niihin merkit. Nainen kaivoi pitkään hintoja tietokoneelta ja viimein alkoi nuolemaan merkkejä niihin kiinni. Olin hiukan aamuhervoton ja kun totesin naisen todellakin nuolevan merkit kiinni, niin katsoin parhaaksi lähteä ulos konttorista hymyillen. Olen toki itsekin postimerkkejä nuollut, mutta en muista nähneeni postivirkailijan sitä tekevän. Marketta näytti niitä ja jotenkin ne merkit eivät olleet oikein osuneet kortin oikeisiin kohtiin vaan merkin reunat olivat tulleet kortin reunan yli. No ei aina voi onnistua.

Kirjoittelimme kortteja kaupan edessä puretun talon kivijalkojen päällä. Laitoimme ne postilaatikkoon ja päätimme Marketan kanssa kävellä tietä pitkin kylään ja Tauno päätti mennä pitkospuita pitkin myös takaisin.

Tie oli yllättävän pitkä ja mutkikas. Saavuimme kylään sen toiselta laidalta verrattuna majapaikkaamme. Kyläraitti oli edelleen hiljainen. Olimme Tamaralta kuulleet, että raitin varrella on rakentailla uusi museo. Kun löysimme mielestämme museolta näyttävän rakennuksen päätimme mennä sisälle.  Rakennus oli uusi mutta vanhalla mallilla rakennettu. Menimme portaat ylös ja siellä oli naapuritalossa asuvat naiset sekä yksi mies. Kuulimme, että museon pitäisi aueta perjantaina, mutta  näin keskiviikkona näyttelyn ja talon rakentaminen tuntui olevan vielä pahasti kesken. Toinen naisista esitteli meille huoneita, joihin on tulossa kylästä esineistöä. Mies ja nainen mittailivat ja ylösmerkitsivät raanuja. Oli hiukan sellainen olo, että olemme nyt oikeassa paikassa väärään aikaan. Puheeksi kuitenkin tuli, että pieni apu voisi olla tarpeen ja illalla olisi rannassa juuri tänään tulleen esineistön puhdistustalkoot. Kerroimme ilomielin tulevamme avuksi iltaruuan jälkeen.

Olin aamiasella nähnyt majapaikkamme kirjahyllyssä I.K.Inhan kirjan Karjalain laulumailta. Ennen lounasta selailin ja lueskelin sitä sängyssä Marketan lukiessa Haikolasta ostamaansa Ortjo Stepanovin Kotikunnan tarinaa.

Oli aika mennä keittolounaalle. Täällä saa kyllä nauttia todellisesta lähiruuasta. Erinomaisen kasviskeiton ainekset on kaikki peräisin keittiön ikkunan alta. Söimme herkullista keittoa kukkupäälautasen ja sen kanssa leipää. Yllätys oli suuri kun keiton jälkeen pöytään tuli vielä perunakasvismuhennosta. Tamara valitteli, että kaupassa ei ollut lihaa, jota olisi laatikkoon kuulunut. Lihaa tulee kauppaan vasta ensi viikolla. Mutta eipä haitannut yhtään. Soin vielä täyteen mahaan tätä erinomaista laatikkoa ja taas Tamara lopetettuamme sanoi: "Ettehän te mitään syöneet."

Marketan ostokset.

Tullessamme kylään edellisenä päivänä suomea puhunut nuori nainen pyysi meitä käymään käsityökaupassa. Päätimme mennä sinne heti ruuan jälkeen. Hän oli kertonut asuvansa tien toisella puolella. Menimme kaupalle, jonka ovenpielessä on kylän ainut mainoskyltti. Siinä lukee - käsitöitä-
Ovi oli lukossa ja Tauno lähti kyselemään josko Tuula löytyisi. Olimme kuulleet että hän on suomalainen taiteilija Tuula, joka asuu kylässä. Kohta Tauno tulikin maalausvaatteisiin pukeutuneen neidon kanssa.  Nuori nainen oli Tuula Karppinen . Turussa opiskellut kuvataiteilija, jolla on nyt  näyttely Nuutajärvellä. Kertoi muuten käyneensä edellisellä viikolla Mäntässä näyttelyitä katsomassa.



Marketta osti vessaan maton, lapaset sekä postikortin. Tauno osti myös kortteja.




Shoppailun jälkeen vetäydyimme jälleen huoneeseen lueskelemaan ja päiväunille. Aamuin illoin käveleksin kylällä ja rannoilla kuvaamassa kylää. Ihmisiäkin olisin ehkä kuvaillut, mutta pääasiassa sain raittia yksin kävellä.

Iltaruualla oli lahnaa ja säynävää sekä perunamuhennosta. Salaattia oli myöskin sekä tuoreita kurkkuja suoraan penkistä. Tamara valitteli, että alkukesä oli täällä(kin) poikkeuksellisen kylmä, ja siksi esimerkiksi tomaatteja ei ollut vielä ollenkaan.

Tamara on syntyisin tästä talosta, mutta nuorena lähtenyt opiskelemaan Petroskoin yliopistoon opettajaksi. Hän on työskennellyt opettajana Pietarin lähellä. Kesäisin tulee aina Paanajärvelle. Hän on käynyt usein Suomessa ja hänellä on Suomessa asuvia ystäviä. Neuvostoaikaan hän on matkustellut paljon niin kaukaasiassa kuin Liettuassa ja Latviassakin. Kertoi, että silloin he saivat vapaasti matkustella näissä maissa. Välillä rivien välistä olin lukevinani, että siellä oli pientä kaipuuta Neuvotoliiton aikaan.

Ruuan jälkeen menimme talkoisiin.

Lähestyimme museorakennusta ja näimmekin rannassa päivällä tapaamamme naisihmiset. Kävelimme naapuritalon pihan läpi. Samalla katselin, että museon pihalla kasvoi perunaa. Minusta myös Suomessa museoiden hyvin leikatut puistot voisi käyttää mielummin hyötypuutarhaksi. Uuden Göstan pihalle Mäntässä mahtuisi oivasti kunnon perunapelto. Gourmetkokit voisivat aamulla käydä nostamassa pihasta tosi lähiruokaperunaa.

Heiluvalla laiturilla oli jonkun kylästä autioksi jääneen rakennuksen irtaimistoa. Tarkoitus oli varovasti puhdistaa esineitä museointia varten. Samalla menetelmällä kuin emännät olisivat saattaneet paljuja ja kaappejansa puhdistaa. Esineet museoidaan tämän operaation jälkeen ja sen jälkeen niitä ei varmaan enää tarvitse puhdistella. Museon ominaispöly laskeutuu niiden päälle vuosisatojen kuluessa. Esittäydyimme toisillemme ja ilmeni, että toinen heistä oli valokuvaaja Karoliina Paavilainen, joka oli vapaaehtoistyössä lomareissullansa ja toinen museoasiantuntija Leena Jääskeläinen Joensuusta. Hän oli ammattilaisena rakentamassa tätä Juminkeko-säätiön rakennuttamaa Paanajärven kylämuseota.  Kerroin meidän olevan puoliammattilaisia näissä museo- ja roudaushommissa ja Taunokin lopetti juuri taideteosinventointiprojektinsa Mäntän kaupungille.

Vasemmalta: Marketta, Leena, Karoliina ja Tauno.

Siinä jutellessa ja touhutessa aika meni mukavasti ja saimme esineistön museointikuntoon. Kokoelmiin tulee muunmuassa kellastunut Pravda sekä neuvostoaikaisia vinyylilevyjä, kiuluja ja kaappeja sekä astioita.

Rannasta museolle on noin 150 metriä ja sinne pitää mennä naapuritalon veräjien läpi. Kylässä oli irtaallaan lehmä, joka sitten änkäytyi avoimesta veräjästä pihapiiriin. Vaarana oli, että kanttura popsii perunoita ja löytää ehkä viljasäkin. Meille museotehtävä muuttui lehmän ajotouhuksi.

Kannoin kuvassa näkyvää vihertävää laatikkoa ja samalla yritin ajaa lehmää ulos portista. Marketta kokeili lapsena oppimaansa karjankutsuhuutoa: "Prut pruijaa, prut pruijaa prut pruu. Mustikki, Mansikki tulkee lypsylle, tulkee."

Ei auttanut. Pihassa oli koira riimussa ja
Yritin sille sanoa, että tee sinäkin jotakin,
mutta ei. Koira

vaan olla möllötti koppinsa päällä. Välillä nauta tuli uhkaavasti kohti ja kiitin luojaa, että puinen laatikko oli suojanani. Lehmä myös syljeskeli selkäänsä ja puisteli päätään.  Roudaus kumminkin jatkui ja saimme kannettua kaikki esineet museon rappusille kuivumaan ja tuulettumaan.

Lehmät ovat paljon kauniimpia ilman niitä keltaisia muovilappuja korvissa.


Talkoot olivat meidän osalta tehty. Karoliina ja Leena jäivät tekemään loppuvirityksiä ja ratkomaan museologisia ongelmia, kuten lehmien ajamista pois vääristä paikoista. Koska tänä iltana oli meidän vuoro mennä ensin saunaan, niin lähdimme jo kylyä kohti. Tällä kertaa vuorossa oli Tamaran kyly, joka ei ollut savusauna, eli musta kyly, vaan sellainen aitokiuastyyppinen kertalämmitteinen kiuas. Tiedätte varmaan, kuinka löylyä heitetään luukusta ja kiukaassa on noin 1000 kiloa kiviä. Hyvät löylyt oli tässäkin saunassa. Ja Kemijoen vesi oli leppeän raikasta.

Uudella Paanajärvellä liikkuu sekä lehmiä, että lampaita vapaina.

Olgan koira oli joka päiväinen leikkikaveri. Hän harrasti varpaiden pureskelua ja paikallaan hyppimistä. Sanoi häntä Roosaksi ensimmäisen päivän, mutta hän olikin poika ja nimi on Grozi. 

Tämä bussi ei liikahtanut pariin päivään.