sunnuntai 21. syyskuuta 2014

264.päivä


Ravintolavaunussa

Laulukeikka takana, kotimatka edessä. Astun pohjoiseen menevään junaan. Löydän makuuhyttini ja jätän kaksi kassiani yläpedille. Arvottua matkakumppania ei näy kajuutassa. Etelään tullessani jaoin hyttini ihmisen kanssa, joka nukkui yläpedillä. En tiedä kuka se oli, mistä se tuli ja mihin se meni. Nukuimme toisiamme tuntematta viisi tuntia vain ylälaverin pohja välissämme. Outoa.

Kävelen kohti ravintolavaunua, juna keinahtelee lupaavasti. Välillä usko meinaa loppua. Kävelenkö väärään suuntaan. Kondyktööri tulee vastaan ja kysyn onko ravintola tässä suunnassa? Kyllä on. Seuraava vaunu, tämä junapalvelija kertoo. Kondyktööri! Se kuulostaa tässä nykymaailmassa hienolta titteliltä.

Ravintolavaunun ovi on rikki. Ovessa lappu, joka kertoo tämän ja käskee vetämään ovea. Vedän ovea itseäni kohti, mutta mitään ei tapahdu. Työnnän ovea vasemmalle ja sesam! se aukeaa. Ohje ei ole aivan tarkka. Kuulen haitarimusiikkia ja joudun puskemaan itseni haitaripartion läpi. Neljällä haitarilla vedetään metsäkukkia ravintolavaunun etuosassa. Joudun hartioista kiinni ottaen siirtämään yhden haitarimusiikista huumaantuneen miehen pois kulkuväylältä. Kysyn baarimikkoneidiltä, onko tämä esitys joku vr:n kampanja, mutta neito vaivautuneesti hymyillen kertoo heidän olevan asiakkaita. Asiakas on aina oikeassa myös valtion rautateillä. Jos hanurituttaa, niin sitten pitää hanuria soittaa.

Viinin saatuani menen vaunun kauimmaiseen nurkkaan. Epäuskoisena seuraan kuinka junan ravintolassa ihmiset tanssivat käytävällä. Kuuntelen musiikkia joka on erittäin melankolista. En hämmästy, että olemme niin synkkä kansa. Haitarimusiikissa on melankolinen pohjaväre.

Pöytääni tulee kaksi miestä. En haluaisi seuraa, koska laulukeikan jälkeen minulla on sosiaalinen ähky. Miehet ovat sopivalla lailla höperöitä. Ovat menossa kultaa huuhtomaan valtaukselleen. Homma menee jotakuinkin niin, että ensin kolme päivää lapioidaan hiekkaa kuljettimelle, jossa virtaa vesi. Sen jälkee puoli tuntia vaskoolilla käydään läpi raskas aines. Sen jälkeen taas kolme päivää lapioidaan. Sanoin, että onneksi jokainen saa valita harrastuksensa. Haitarimusiikki ei tunnu loppuvan ja ajattelen, että durasellit taitaa olla pattereina. Kullanhuuhtojat poistuvat ja jään yksi melakoliseen äänimaailmaan vajoten.

Kohta nurkkaa kohti tulee voimakkaasti meikattu nuori kuvankaunis nainen ruisleipä ja vesipullo kädessään. Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin istua keski-ikäisen räjähtäneen rocklaulajan pöytään. Hän kysyy onko tässä vapaata. Vastaan myöntävästi. Tyttö istuu ja alkaa syödä ahnaasti ruisleipää. Verkkaritakin rinnuksissa on edelleen kyltti: SM- karsinnat. Kysyn, että mistä lajista on kyse. Fitness kuulen hänen kuiskaavan vastaukseksi. Huomaan kysyväni, että taitaa olla nälkä? Tyttö ei saa sanaa suustaan, sillä se on täynnä leipää. Nyökkää vain hämillisesti hymyillen. Miten kisassa meni jatkoin kysymyksiäni. Hän laittoi peukalon alaspäin ja nieleskellen sanoi, että karsiuduin. Kohta huomasin pitäväni tsemppaavaa terapiaa karsiutuneelle fittnessurheilijalle. Sain paljon tietoa  lajista, joka on ennestään tuntematon. Kuunneltuani kuinka arviointi toimii totesin lajin olevan aika julma.Tarkkaa arviointia ihmisen fysiikasta.  Seuraava kisa olisi parin viikon päästä, mutta hän vielä pohti jaksaako lähteä Oulusta Lappeenrantaan asti. Tsemppailin tulevia kisoja varten erotessamme.

Hanurimusiikkia, paritanssia kullankaivuuta, fittnessurheilua tunnin sisällä. Voiko tälläistä olla muualla kuin junan ravintolassa?

Kysyn kondyktööriltä tuleeko vaunuuni toinen henkilö. Hän lupaa tutkia asiaa ja tunnin päästä kuulen vastauksen. Hyttikaverini olisi pitänyt tulla Helsingistä, mutta hän ei ole tullut. Saan siis pitää yksin tämän parin neliön kopperon. Koska minulla on tällä kertaa yläpetipaikka, varmistan, että voinko otaa alapedin. Saan myöntävän vastauksen. Kirjoitan tätä heiluvassa junassa alapedillä istuen.



keskiviikko 10. syyskuuta 2014

253.päivä


Joskus kuva tulee kun istuu vain taideteoksen alla.

On vuoden 253. päivä. Lupasin kuvata tänä vuonna joka ikinen päivä ainakin yhden kuvan. Kahtena päivänä olenkin painanut kameran laukaisinta vain yhden ainoan kerran. Nämäkin kuvat ovat osana tätä kuvien ketjua. On ollut myös päiviä jolloin nappia on tullut painettua satoja kertoja ja joskus on ollut myös vaikeuksia valita kuva useiden omasta mielestäni hyvien kuvien joukosta.

Viime päivinä kuvaaminen on ollut jotenkin raskasta. Sienten kuvia on jo liikaakin. Joka päivä pyörin myös tässä kotikulmilla ja varmasti pikkuhiljaa kehittelen kylähullun leimaa otsaani. " Taas se outo kameramies hiippailee kadulla." Aamulla kävelin saarta ympäri ja ei oikein mitään tarttunut kennolle. Räpsy sieltä toinen täältä. Jo nappia painaessani tiesin, että ei tästä päivän kuvaksi ole. Tulin kotia ja aloin muihin askareisiin.

Iltapäivällä päätin lähteä pyörällä päämäärättömästi ajelemaan kamera etukorissa. Ensin Pikisaareen. Siltojen vieriä katselemaan, josko siellä jotakin olisi. Istuin laiturilla ja suunnittelin ottavani henkilökuvan veneen kiinnitysraudasta. Siis henkilökuva veneen kiinnitysraudasta! No ei mene kyllä hyvin huomasin ajattelevani.

Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin valumaan kohti Ruotsia. Rajalla katselin istuskelevia ihmisiä sillä silmällä. Ei. Menin rajan yli ja hiljakseen poljin pyörätietä, joka seurailee Torniojokea kuningaskunnan puolella alavirran suuntaan. Leikkiviä lapsia, pyöräileviä teinejä, istuskelevia vanhuksia. Asfaltoitua kevyenliikenteenväylää käveli kolmen hengen ryhmä. Kaksi naista ja yksi mies. Katsoin jo kaukaa kokeneella silmälläni, että taiteilijoita näyttäisi olevan. Sain varmistuksen kun miespuolinen henkilö meni katsomaan joenrannassa olevaa teosta. Haaparannalla on hyvin paljon julkisia taideteoksia. Niitä löytää vähän väliä kaupunkikäppäilyillä.

Ohitin kolmikon ja pyöräily alkoi tuntua henkisesti ja fyysisesti raskaalta. Korvamatona kuulin päästäni lauseita. En yhtään jaksa, mutta pakko jatkaa. En yhtään jaksa, mutta pakko jatkaa. Ajatuksissani oli, että jotain jossakin tapahtuu, vaikka ei aavistustakaan mitä.

Vihdoin vastaan tuli taideteos, jossa on valtavan kokoinen sateenvarjo ja sen alla penkki. Väsyneenä ajattelin istua siihen lepäämään. En tiedä paljonko aikaa meni facebookissa surfaillessani kun huomasin jonkun puhuttelevan minua. Ensin en ymmärtänyt mistä on kyse, mutta mutisin jotakin englanniksi, vaikka olen sata kertaa päättänyt puhua täällä ruotsia. Minua puhutteleva henkilö oli nuori nainen ohittamastani taiteilijoiksi luokittelemastani ryhmästä. Hän kertoi, että hänellä on nyt performanssiesitys tällä paikalla. Voisinko ystävällisesti väistyä vaikkapa yleisön puolelle. Nousin varjon alta hyvällä tuulella ja katselin, että missä se muu yleisö olisi. Yleisö olikin kaksi muuta jo edellä luokittelemaani ihmistä. Liityin seuraan ja kysyin luvan valokuvata hänen esityksensä.

Tottakai sanoi neitokainen ja silloin esitys alkoi. En kerennyt paljon kameran säätöjä miettiä, mutta tarkennuksen ymmärsin kääntää joustavammaksi.  Esitys kesti ehkä minuutin ja homma oli ohi. Ymmärsin pyytää tytön sähköpostiosoitteen, jotta voin  hänelle kuvia lähettää. Hän antoi sen mielellään. Kysyin myös onko hänellä mitään sitä vastaan että julkaisen kuvia blogissani. Sekin kävi. Aavistukseni oli oikein. Tytöt olivat taideopiskelijoita Svefi- oppilaitoksesta ja mies oli opettaja.

Neito kirjoitti tietoja ojentamalleni paperilapulle ja kysyi olenko täkäläisiä. Sanoin olevani Torniosta. Hän kysyi, että olenko valokuvaaja. Mietin hetken ja huomasin vastaavani: Some kind of.

Kiitos Erika Bengtsson performanssista ja että sain kuvata.