perjantai 24. toukokuuta 2013

Syntymäpäivä, mutta sankari on poissa.

Kannan tarjotinta kotimme yläkertaan. Tarjottimella on kuppi teetä, voileipä, pulla ja lasi tuoremehua sekä kortti. Marketta avaa edellä ovia ja yritämme puhua kuiskaamalla. Koirat pyörivät jaloissa ja ovat levottomia. Jotain jännittävää on tapahtumassa. Avaamme viimeisen oven ja aloitamme laulun: Paaaljoon onnneeeaaaa vaaaan... paljooon onneeeaaa vaaaan. Paaaljooon onneeeaaa Eeerkkooooo. Paaaljoon onneeeaaa vaaan. Sängyn pohjalta katsoo hiukan ärtynyt nuorimies, mutta pikkuhiljaa hymy karehtii huulille. Silmät vielä kevätauringosta sirrillään kuuluu matala teinipojan murahdus. Kiitos.

Marketta kertoo kuinka tasan seitsämäntoista vuotta sitten näin varhain aamulla maailmaan syntyi poika, joka nyt istuu teetä juoden sängyn laidalla. Aamun äreys muuttuu pikkuhiljaa uniseksi keskusteluksi. Sovimme että lauantaina vietämme yhteisiä syntymäpäiviä Honkahovin terassilla. Tehdään taas jotain hyvää ruokaa, kun tytötkin ovat tulossa viikonlopuksi Mänttään. Sonja Tampereelta ja Laura Helsingistä. 25.5 on hyvä juhlimispäivä. Niin sanottu välipäivä minun ja Erkon syntymäpäivien välissä.

Erkko lähtee suihkussa käytyään kouluun ja minä ja Marketta siirrymme nurmikon yli Honkahoviin töihin. On taas vuoden kiireisin aika kun näyttelyn avajaisiin on enää pari viikkoa.

Näinhän tämän päivän aamu olisi kutakuinkin mennyt jos kohtalo ei olisi päättänyt toisin. Syntymäpäivänäni neljä vuotta sitten Erkon elämä päättyi. Välipäivä on edelleen olemassa ja se on nykyään välipäivä Erkon syntymä- ja kuolinpäivän välissä. Se päivä on huomenna.

Todennäköisesti ilman onnettomuutta asuisimme edelleen Mäntässä ja edelleen pyörittäisimme stressaten taidekeskus Honkahovia. Nauttien uuden näyttelyn valmistumisesta, mutta stressaten kulttuurialan taloudellisten yhtälöiden mahdottomuutta. Asuisimme edelleen Sokeripalassa, jonka remontti valmistui kolme vuotta sitten. Vanhassa talossa toki remonttia pitäisi tehdä koko ajan. Erkko kävisi lukiota ja tytöt olisivat maailmalla. Tai en tiedä. Olisiko Sonja sittenkin käynyt lukion loppuun Mäntässä ilman näitä tapahtumia? Olisiko Laura tehnyt toisenlaisia valintoja? Mutta me emme asuisi Rovaniemellä, enkä minä opiskelisi valokuvausta Torniossa.

Surun kanssa on opittava elämään. Suru ei ole poistunut mihinkään. Se vain pitää piilottaa sisimpään. Ei surua tarvitse piilottaa itseltä, mutta ehkä muilta. Joka päivä ajatukset pyörivät Erkon elämättä jääneessä elämässä. Välillä tulee pysähdyttyä miettimään miltä poika näyttäisi nyt 17 -vuotiaana. Olisiko hän jo isäänsä pidempi? Olisiko hiukset vielä pitkät vai olisiko sakset saaneet koskea liehulettiin?  Erkko oli poistuessaan 13 vuotta ja kaksi päivää vanha. Murrosiän ensioireet olivat juuri puhkeamassa. Leuka alkoi kasvaa ja lapsen pyöreys hävitä kasvoilta. Miltä Erkko näyttäisi nyt?
On vain elettävä muistoissa ja kuvitelmissa kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Onneksi silloin tällöin unessa tapaamme. Välillä tiedän, että poika on kuollut, mutta silti tapaaminen on aivan luonnollinen. Joissakin unissa Erkko on aivan normaali unihenkilö. Yleisimmin hän on kuitenkin pikkupoika. Iältään ehkä kahdeksan vuotias. Herätessä on hyvä mutta haikea olo. Olemme tavanneet.

Näissä ajatuksissa toivotan Erkolle hyvää syntymäpäivää sinne jonnekin. Perästä tullaan kun sen aika on.

Kaivoin kuva-arkistostani kuvan, joka on otettu viimeisenä kesänä 2008 Purnun lähipellolla. Se kesä jäi muistoissamme viimeiseksi oikeaksi kesäksi. Silloin vielä kaikki oli hyvin.






tiistai 21. toukokuuta 2013

Tänään en tee mitään päivä.

Vietän juuri:  Tänään en tee mitään -päivää. Olen tälläisiä päiviä viettänyt aina silloin tällöin. Tärkeää kyseessä olevassa päivässä on se, että sen viettäminen on suunniteltu jo vähintään edellisenä päivänä.

Mikä on Tänään en tee mitään -päivä?

Ihminenhän ei voi olla tekemättä oikeasti mitään kokonaista päivää. Me syömme, juomme, hengitämme, kävelemme, makaamme, käymme tarpeillamme. Luemme ehkä lehtiä, kirjoja. Katsomme televisiota, facebookkia, sähköpostia. Aika paljon kaikenlaista pientä puuhaa.

Tämän viettämäni ja ehkä keksimäni teemapäivän idea on sellainen, että ei ole mitään suunnitelmaa eikä aikataulua kun päivä alkaa. Päivä vain soljuu niin kuin lapsena ennen kuin koulu alkoi aikatauluttaa elämäämme. Kun syö silloin kun on nälkä, juo kun on jano, lukee kun luetuttaa ja ennen kaikkea nukkuu jos nukuttaa, niin päivästä tulee huomattavasti rennompi kuin normipäivistä. Jos nyt sanot:  "Mutta kun minä olen tiistaina aina töissä, enkä voi olla samalla lailla kuin kirjoittaja. " Niin suosittelen kokeilemaan lauantaina tai sunnuntaina. Kuinka usein myös vapaapäivät on aikataulutettu täyteen kaikenlaista.

Olen tähän mennessä jo kävellyt joen varrella koiran kanssa, pyöräillyt 12 kilometriä (ilman päämäärää ja suunnitelmaa), syönyt jäätelötötterön kun kioski tuli vastaan, näppäillyt valokuvia puhkeavista pihlajanlehdistä ja mehiläisestä, ottanut kahdet päiväunet, lukenut oppikirjaa, selannut Lapin kansan, syönyt aamiaisen ja lounaan ja nyt kirjoitan blogia.

Luin koulukirjaa, mutta valitsin sommittelukirjan mielummin kuin teknisemmän Raw- tiedostoja käsittelevän. Sommittelukirjaakin luin ehkä sivun ja valitsin nukahtamisen. Jos ei huvita, niin en tee mitään. En vastaa tuntemattomiin puhelinnumeroihin, en sähköposteihin tänään. Huomenna sitten on normaali päivä.

Joinakin Tänään en tee mitään päivinä olen saanut aivan hirveästi asioita tehdyksi. Ilman painetta ja ilman stressiä. Toisaalta jos tänään olisin nukkunut koko päivän, niin sekin olisi vain hyvä ja silloin olisin ollut unen tarpeessa.


Valokuvaus on tänään käppäilen ja näppäilen tyyppistä. Huomenna menen sitten tekemään koulutehtäväkuvausta erään kaappikellon korjaamista harrastavan miehen kotiin. Siinä on painetta jo  sosiaalisuuden kanssa ja miten saan henkilön (ennestään vain hyvän päivän tuttu) toimimaan mallina, muistan ottaa valot huomioon, sommittelun, kameran tekniikan ym. Käppäily/näppäily on valokuvauksen harrastamista, jossa katsotaan mitä löytyy ja otetaan siitä kuva. Välillä tulee hyviä mutta usein ei. Silti se ei harmita.

Koska peräkkäiset viikonloput on mennyt, ensin Torniossa ja sitten Taivalkoskella, eilinen vielä seminaarissa, niin päädyin teemapäivän viettoon. 

Jos stressi painaa, niin suosittelen kokeilemaan. Muista  päättää viimeistään edellisenä iltana ja mikä tärkeintä. Älä suunnittele mitään! Tämä blogikin syntyi, kun alkoi blogituttamaan. Toivottavasti sinua luetutti :-)

Aamun ensimmäinen näppäily on otettu kalsarit jalassa omalta parvekkeelta.





maanantai 13. toukokuuta 2013

Jos ei rimaa hipoen yli, niin sitten limboamalla ali.

Tänään aamukävelyllä tunsin kesän ensihönkäyksen poskellani. Kesähönkäys on aivan erilainen kuin keväthönkäys talven jälkeen. En osaa selittää sitä, mutta sen tietää kun sen kokee. Jos oikein positiivisesti tutkii koivun oksia, niin voi nähdä, että sieltä alkaa silmut tulla esille. Yksi kesän alkumerkki on kun havaitsee koivuissa vihreää, kun katsoo niitä taivasta vasten. Se aika on täällä Rovaniemelläkin todella lähellä.

Olin viikonlopun Torniossa. Aika siellä on todella sosiaalista. Ei nyt vuorokaudet ympäri, mutta aamusta iltaan ollaan aika tiiviisti yhdessä. Myös illalla opiskelun jälkeistä vapaa-aikaa viettäen. Kävimme kokeilemassa frisbeegolfia lauantai-iltana ja täytyy sanoa, että siitä jäi vähän kipinää. Aion ostaa jonkun edullisen setin kiekkoja ja käydä Ounasvaaralla pelaamassa. Josko saisi vaimonkin houkuteltua lajin pariin.

Viikonlopusta ei tee rasittavaa pelkästään sosiaalisuus vaan uusien asioiden opiskelu. En ole koskaan ollut erityisen innostunut tietokoneista ja sen ohjelmista. Olen käyttänyt kyllä tekstinkäsittelyohjelmaa ja Kuusamossa opin käyttämään Lightroomia (Raw-kuvan käsittelyohjelma), jota käytän edelleen kuvien säätämiseen. Kuusamossa myös photoshopin alkeet tuli tutuiksi, mutta ne ovat jo haihtuneet pois muistini sopukoista. Tämän kevään lähijaksot ovat olleet paljon nimenomaan tietokoneen äärellä istumista ja uuden omaksumista.  Paljon pitää kyllä vielä jumpata tietokoneen kanssa, että opin ohjelmia käyttämään. Minun pitäisi päästä sellaisesta negatiivisesta tietokoneohjelmakammostani pois. Huomaan vastustavani oppimista. Pitäisi oppia rakastamaan photoshoppia.

Edelleen aion kyllä pyrkiä vain ja ainoastaan luonnollisen näköiseen kuvaan. Mikä on luonnollisen näköistä? Mikä on totta ja mikä valhetta? Voiko kuvaan luottaa? Laitan tähän yhden esimerkin koulussa tekemästäni kuvasta. Onko tämä totta vai valhetta?

Olen edelleen motivoitunut opiskelun suhteen ja yritän päästä tiettyjen kynnysten yli. Jos ei sitten aivan yli pääsisikään, niin sitten pitää yritä limboilla ali. Turhaan nimeni ei ole Sampo Limboskeba :-)


torstai 9. toukokuuta 2013

Omakuvaa etsimässä.

Olin ajatellut kirjoittaa taas toukokuun lopulla miltä tuntuu neljä vuotta Erkon onnettomuuden jälkeen. Olemmeko toipuneet? Olemmeko muuttuneet? Olemmeko taas kuten ennen? Ei emme ole.
Kirjoitan varmasti aiheesta sitten taas, mutta samat ajatukset pyörivät kuvaustehtävän johdosta. 

Saimme kolme viikkoa sitten valokuvausopinnoissa tehtäväksi ottaa omakuvan . Useampiakin kuvia itsestä. Kuten tehtävissä yleensä ajatukset alkavat pyöriä välittömästi tehtävän ympärillä. Millainen minä olen? Miltä minä näytän? Mikä on omakuva? Miten itse saan kerrottua yhdellä kuvalla mikä tai kuka minä olen?




Halusin jotenkin, että taide näkyy kuvassa, koska olen taiteen kanssa pyörinyt viimeiset vuosikymmenet. Menin kuvaamaan eräään taiteilijan teoksia Lapin taiteilijaseuran galleria Napaan. Pyysin myös, että saan ottaa omakuvan teosten kanssa. Otinkin noin sata ruutua, mutta katsoessani itseäni näin kuvassa vain sen ulospäin näkyvän itseni. Siis sellaisen hymyilevän tai muuten asiallisen oloisen peruspositiivisen keski-ikäisen henkilön. Se kuva on myös aivan oikea, mutta pintakuva. Itse tunnen olevani sellainen vain silloin tällöin ja pääasiassa vain muiden ihmisten seurassa.

Otin myös kotona kymmeniä kuvia ja kokeilin kaikenlaisia ideoita, mutta kuvista ei löytynyt sitä oikeaa itseäni. Ongelmaksi selvästikin alkoi tulla, että valokuvamalli (minä) ei osaa esittää kohdettaan (minä). Valokuvaaja (minä) on vielä pahasti amatööri ja räpeltää koko ajan kameratekniikan kanssa, eikä saa mallista irti sen parasta osaamista.

Deadline lähestyi ja varasin tiistain ja keskiviikon tätä tehtävää varten. Keskiviikkona kello 19.00 piti kuvien olla lähetettynä palvelimelle. Tiistaiaamuna heräsin ja oivalsin, että tausta saa kertoa minusta toisen puolen. Marketta lukee unikirjoja ja vuosikymmenten aikana olen kuullut, että talo kuvastaa unennäkijää itseään. Olen myös toistuvasti nähnyt vuosien aikana unta taloista. Yleensä ne ovat suuria ja unen aikana hajoavat ja sortuvat ja rämmin paniikinomaisesti raunioissa.

Olen pyörä- ja kävelylenkeillä nähnyt pienehkön maatalousrakennuksen, joka on jotenkin myös asumuksen oloinen. Selvästi autiona ollut jo useita vuosia. Tiistaina oli todella harmaa päivä, mutta lähdin tiedusteluretkelle. Jätin auton talon liittymään ja lähdin kiertämään taloa kameran ja jalustan kanssa. Otin luonnoskuvia ja hain kuvakulmia. Kun olin ottamassa viimeisiä luonnoksia, niin näin että tien yli tuli hyvin totisen näköinen vanhempi naisihminen. Hänen silmänsä hakivat jotakin pelokkaasti, mutta hän ei nähnyt minua. Tulin sivusta ja hyvin rauhallisella äänellä sanoin:
   - Ei tarvitse pelätä. Olen valokuvia ottamassa.

 Kävelin edelleen hiukan varuillaan olevan naisen luokse ja jatkoin hymyillen juttua:
- Vaikka ikää on jo kertynyt, niin olen valokuvauksen opiskelija ja teen harjoituskuvauksia.
 Pikkuhiljaa nainen huomasi, että en olekaan mitenkään pahasti rosvon näköinen.

Talo jota kuvasin, on tämän naisen perheen ensimmäinen asumus Rovaniemellä. He ovat tulleet evakkona karjalasta. Asuneet ensimmäisen vuoden tuossa talossa ja huoneessa oli vain hella ja yksinkertainen ikkunalasi. Lasi  oli kuulemma koko talven  jäässä. Juteltiin niitä näitä ja kuulin myös näisen elämäntarinan. Hän on ollut vuosikymmenet ulkomailla töissä ja nyt eläkkeellä rakennuttanut talon lapsuuden kotinsa viereen todella kauniille paikalle Kemijoen varteen.

Sain luvan käydä taloa kuvaamassa, mutta sisälle ei saa mennä.

- Joku parru putoaa vielä päähäsi. Sanoi nainen nauraen.

Seuraavana päivänä paistoi aurinko. Otin heti aamusta kamppeet mukaan ja lähdin vanhantalonstudiolle. Laiton päälle sellaisen rennon nuhjuisen pikkutakin, jota käytän enimmäkseen kun pikkutakkia tarvitsee. En kampaillut hiuksia, kun en niin tee normaalistikaan. Ajatuksena oli ottaa kuvia itsestäni suht. normaaleilla ilmeillä ja asennoilla. Hymyillen ja vakavana,  rentona ja itsevarmana . Eri kulmista ja erilaisilla henkilön suhteilla rakennukseen, joka on taustalla. Hain valoa kasvoihin ja toivoin että valot osuu  muuallekin edes kelvosti. Yritin saada taustan aina jotenkin kohdalleen.

Jännityksellä menin kotia ja latasin kuvat koneeseen. Ennen vietiin filmit kehitykseen ja odotettiin paiviä tai viikkoja. Nyt näen kuvat lähes välittömästi. Kuvia lentää suoraan roskikseen kovalla tahdilla. Osa saa armon vielä olla vähän aikaa mukana ehdokkaana. Viimein jotkut kuvat alkavat kiehtoa enemmän kuin toiset. Yksi kuva vielä enemmän kuin toiseksi tullut. Alkuperäisestä ajatuksesta on jäljellä takana näkyvä talo. Tämän lisäksi henkilöön on tullut mukaan talosta tarttunutta sortumaa.  Kuvassa omasta mielestäni näytän siltä mitä tällä hetkellä tunnen. Olen tälläinen hiukan hukassa oleva, mutta eteenpäin vaikka väkisin katsova ihminen.  Tässä kuvassa oleva ihminen olen minä.