maanantai 27. tammikuuta 2014

27.päivä


Olen kärttyisä vanha ukko.

Viime viikolla puuhailin keittiössä ja kuuntelin perämeren radiota. Lapin ammattikorkeakoululla oli tapahtumia Kemissä ja Torniossa. Toimittaja haastatteli innokkaita tapahtumajärjestäjiä sekä lumiveistosten tekemiseen osallistuvia oppilaita. Kaikki olivat iloisia ja puheliaita. Yli-innokkaita ajattelin. Nuoret kertoivat, että on hyvä kun on tälläisia tapahtumia, joissa ei läträillä runsailla juomilla kuten normaalisti. "Torsaina ei tule mentyä kouluun kun keskiviikkona on bileet." Minua alkoi ärsyttää tälläinen puhe. Jatkoin kuuntelua ja huomasin tulevani kärttyisäksi. Tuhahtelin kattilaa pestessäni ja mietin miksi ärsyynnyin. Nämähän olivat positiivisia nuoria. Aivan samanlaisia kuin itse olen aikoinani ollut, kuten me kaikki. Nuoret eivät ole mihinkään muuttuneet, mutta….. Minä olen.

Minusta on tullut vanha kärttyisä ukko! Tätä asiaa piti pohtia oikein tosissaan ja päätin aloittaa taistelun kärttyisää ukkoutta vastaan. Tätäkö se tekee, kun kohta täyttää 50 vuotta?

Eilen iltapäivällä ennen auringonlaskua päätimme Marketan kanssa lähteä meren jäälle kävelemään koirien kanssa. Koska oli pakkasta kymmenkunta astetta ja pikkuisen tuulta päätin vaihtaa farkut toppahousuihin. Riisuin housut ja menin etsimään villasukkia. Laitoin housut jalkaan ja huolellisesti villasukat varsien päälle. Aloin pukea saappaita, kun huomasin, että oli pukenut farkut jalkaan uudestaan. Eikö tämä myös ole vanhuuden merkki? Illalla vielä koiria ulkoiluttamaan lähtiessä yritin laittaa saappaita vaikka jalassa oli vain pitkät kalsarit. Onneksi huomasin jo ensimmäisen saappaan aikaan.

tiistai 21. tammikuuta 2014

21.päivä


Uudenvuodenlupaukset ja niiden pitäminen.

Tuoreet saaristolaivurit tutkivat itäviittaa perämerellä.
Tätä vuotta on mennyt jo kolme viikkoa. Kuinka moni muistaa mitä tuli luvattua joulun jälkeen? Kuntosalit hiljenevät pikkuhiljaa. Tupakkalakot ovat loppuneet. Tipatonta tammikuuhta on jäljellä vielä 10 päivää.  Vai onko vire vielä päällä? Hiihtokilometrejä tulee. Terveellisempää ruokaa syödään ja paino putoaa tavoitteen mukaisesti.

Olen jo unohtanut monet lupaukset, joita olen vuoden vaihteeessa vuosien mittaan tehnyt. Paitsi vuosituhannen vaihteen lupaus. Siihen kohtaan päätin  ajoittaa tupakanpolton lopettamisen. Aloin jo puoli vuotta aiemmin prosessoida päässäni ajatusta. Tupakointi oli alkanut nuorena miettien. "Polttelen tässä huvikseni, sillä pystyn lopettamaan milloin vain." Kun sitten tuli se milloin vain, niin huomasinkin olevani nikotiiniriippuvainen. Silloinkin kun poltin pidin sitä tyhmänä ja tarpeettomana.  Poltellessa meni kuitenkin parikymmentä vuotta. Viimeisen tupakan poltin joskus kahden aikaan yöllä tämän vuosituhannen ensimmäisenä päivänä. Lupaukseen kuului, että saan uudenvuoden yönä poltella valveilla olo ajan, mutta sitten ei enää yhtään.

Tämä lupaus on pitänyt. Edelleen tiedän, että jos nyt yhden polttaisin, niin siitä se lähtisi liikkeelle. Siksi ei ole sellaista iloa eikä surua jolloin polttaisin. Tekeekö edelleen mieli? Onneksi ei juuri koskaan. Joskus kun nuotiolla juo kuksasta nokipannukahvia, niin välähtää jostain aivojen perukoilta ajatus savukkeesta. Se saa hymyn karehtimaan huulille. Saatan sanoa ääneenkin, mutta se ei johda toimintaan. Muistuttaa vain vanhasta addiktiosta.

Lupasin laittaa tänä vuonna joka päivä yhden ottamani valokuvan tänne blogiin. Tähän mennessä olen lupauksen pitänyt.  Lupauksen pitäminen on ollut yllättävän vaikeaa. Hyvin nopeasti huomasin, että kuvien kokonaistaso tulee laskemaan. On nimittäin valokuvaamista ja "valokuvaamista." Jos nyt pitäisi tähän väkisin saada "valokuva" niin aikaa tähän menisi noin minuutti. Lopettaisin kirjoittamisen, hakisin keittiöstä kameran. Laittaisin sopivat säädöt kameraan. Valitsisin kohteen (vaikka kahvinkeitin) Painaisin nappia. Siirtäisin kuvan tietokoneelle, säätäisin ja siirtäisin sen tähän. Tai ehkä tähän menisi kuitenkin kolme minuuttia. Hyvä, kiinnostava, mielenkiintoinen valokuva taas saattaa vaatia koko päivän tai jopa kaksi. Joinakin päivinä ei tule haluttua kuvaa ollenkaan olosuhteiden vuoksi vaikka halua ja yritystä olisikin.

Tästä huolimatta aion laittaa kunkin päivän kiinnostavimman kuvan tänne. Jos ei ole kiinnostavaa, niin sitten ei ole. Pari kertaa illalla olen jo päättänyt, että kun ei tule, niin en laita. Olen silti saattanut vääntäytyä ylös ja ulos ja väkisin runtannut kuvan. Saunakuvat ovat sellaisia ja kuva, jossa näkyy talon pääty, lyhty ja kuu. Eilisen päivän (20. päivä) kuva on taas kuva, jonka otin kun olin koiria juoksuttamassa meren jäällä. Koko päivänä räpsäisin 8 kuvaa. Tuo oli vähiten huono.

Tämän lupauksen merkitys selvinnee vasta noin 300 päivän päästä. Näkyykö kuvissa muutosta. Näkyykö kuvien  säätämisessä muutosta. Tuleeko näkyviin joitakin teemoja ja tyylejä. Karvahattumiestä ja hänen puolisoaan tulette varmasti näkemään kyllästymiseen asti. Hehän ovat monissa kuvissa vain roolihahmoja, kun yritän löytää kuviin ajatusta ja sisältöä.  Aion täällä myös kokeilla kaikenlaisia minulle uusia juttuja. Saatan muokkailla kuvia myös vähän yli. Haen ehkä jotakin, sillä olenhan vielä valokuvauksen opiskelija eikä kaiken vielä tarvitse olla lopullista. Katsotaan mitä tästä tulee.

torstai 16. tammikuuta 2014

16.päivä


Purista vähemmän sitä mailaa!

Pelasin vuosia sitten golfia. Silloinen työtilanteeni oli sellainen, että pääsin kentälle vasta kesäkuun puolessa välissä. Kilpakumppaneilla oli jo kymmenien pelikierrosten etumatka. Halusin kuitenkin kilpailla harrastajakilpailuissa. Harjoitellessani huomasin, että jos lisään lyönnin voimaa, niin pallo lentää lyhyemmälle. Mitä kovempaa ja kauemmas yritin lyödä sitä lyhyemmälle pallo lensi. Jos löin 120% voimalla, niin pallo lensi 80% halutusta. Tarkkuus myös kärsi ja täysiä epäonnitumisia syntyi paljon. Kokeilin vähentää harkitusti voimaa. Sanoin, ennen lyöntiä hiljaa itselleni: " Vasen käsi suoraksi. Katse pallossa ja hidas rauhallinen lyönti." Kun voimaa käytti 80%, niin pallo lensi 120%. Kuinka ollakaan tarkkuus parani, pallo lensi tarvittavan matkan ja mieli oli rauhallinen. Pärjäsin kisoissa mielestäni varsinaiseen osaamistasooni nähden aika mukavasti. Usein pelasin parhaat kierrokseni kilpailuissa.

Golf on jäänyt taakse jo vuosia sitten, mutta samaa ohjetta olen yrittänyt noudattaa myös muussa elämässä. Tällä hetkellä opiskelemisessa ja nimenomaan valokuvauksen opiskelussa. Hyvä kuva ei tule väkisin puristamalla. Puristusta pitää olla, mutta myös lapsen vilpittömyyttä ja huumoria. Halua ja intohimoa. Huumori ja leikki on mielestäni elämässä sitä mailan puristamisen vähentämistä. Vakavista asioista on välillä mahdollista puhua myös pienen huumorin läpi. Huumori voi myös olla vakava asia ainakin humoristeille. Olemme nähneet pieniä lapsia, jotka vakavasti keskittyen leikkivät.

Olin eilen Torniolaisten opiskelukavereiden kanssa Luppiovaaralla Ruotsin puolen Övertorneolla. Menimme sinne ennen auringonnousua. Sumu oli vallannut vaaran alarinteen. Kiteinen ilma taittoi nousevan auringon valoa ja muodostui haloilmilmiö. Vaaran rinteellä on jääkauden rakentamia suuria portaita. Puuterilunta oli polveen asti. Jostakin sisimmästäni tuli lapsellinen halu hypätä. Kerroin halustani myös itseäni nuoremmille opiskelukavereille. He vähän toppuuttelivat (viisasta kyllä siinä ensimmäisessä paikassa) Vähän alempana tuli vastaan vähän matalampi porras. En mahtanut mitään oli pakko hypätä.























Täällä Torniossa olen kaivannut mäkeä, kukkulaa, vuorta, tunturia, josta voin katsella ylhäältä alaspäin ja kauas. En tiedä tuoko helpotusta, kun tänä vuonna rajalle rakennetaa 80 metriä korkea hotelli ja yläkertaa tulee ilmeisesti allasosasto ja baari. Pilvenpiirtäjää odotellessa kuitenkin ajelen silloin tällöin Luppioon istuskelemaan kivirappusen reunalle ja tuijottelen kaukaisuuteen. Aamulla, illalla ja ehkä yölläkin. Istun ja katson vakavana hymy huulilla kaukaisuuteen.















Luen tällä hetkellä Jonathan Haidt:n Onnellisuushypoteesia. Kirjassa oli lainaus Ralph Emersonilta luonnon jumaluuskokemuksesta:

" Seistessäni taivasalla nostaa tuuli mieleni korkeuksiin pyyhkien siitä kaiken alhaisen itsekkyyden pois. Minusta tulee silkkaa läpinäkyvää silmää. Olen ei-mitään. Näen kaiken. Universaalin olevaisen voimat tulvivat lävitseni, minä olen osa Jumalaa. Jopa läheisimmän ystäväni nimi kuulostaa silloin vieraalta ja satunnaiselta - niin veljeys, tuttavuus, herruus kuin orjuuskin tuntuvat silloin vain toisarvoisilta joutavuuksilta. Olen kahlitsemattoman ja kuolemattoman kauneuden rakastaja."

Jotain tämän edellä kirjoitetun kaltaista koen kun vain istun ja katselen.


torstai 9. tammikuuta 2014

9.päivä


Onnettomuus laitetaan selvitettyjen tapausten mappiin.

Pysäytän auton ajatuksissani liikennevaloihin jossakin Tornion keskustan ulkopuolella. Koirat ovat takaosassa iloissaan kun kohta tietävät pääsevänsä taas metsään juoksemaan vapaasti. Tunnistan olevani  leirinta-alueen kohdalla ja muistan kuinka kesällä majailimme siellä Marketan kanssa, emmekä edes aavistaneet puolen vuoden päästä asuvamme näillä kulmilla.

Havahdun ja näen valon jo vaihtuneen vihreäksi. Samalla myös näen oikelta tulevan täysperävaunurekan ajavan reilua vauhtia risteykseen hiljentämättä. Katson vielä valoa joka paistaa vihreänä minulle.

Rekan mentyä ajan eteenpäin ja unohdan koko jutun.

Tapaus muistuu mieleeni kun kerron siitä tytöille ja Marketalle vähän myöhemmin ollessamme samalla paikalla. Asia on vaivannut minua sen jälkeen.

En edes tiedä miksi olin juuri siinä risteyksessä juuri sillä kerralla. Ajelen täällä aina eri reittejä suurinpiirtein summassa, jotta oppisin tuntemaan lähiseutuja. Jos olisin noudattanut vihreää valoa, niin rekka olisi ajanut suoraan kylkeen ja ei olisi ollut epäselvää kuinka siinä olisi käynyt. Jos en olisi ollut ajatuksissani ja toiminut hitaasti olisin kuollut. Hajamielisyys pelasti.

Todennäköisesti rekkakuski olisi oman nahkansa pelastaakseen kertonut ajaneensa vihreillä ja minun tulleen punaisia päin. En huomioinut oliko alueella silminnäkijöitä. Todennäköisesti ison auton kuljettaja luuli itsekin ajaneensa vihreillä. Terästehtaan suunnasta on pitkä suora ja kuljettaja on ehkä satojen metrien päästä tehnytkin havainnon vihreistä valoista. Punaisiksi muuttuminen on jäänyt havaitsematta. 

Miksi henkilöauton kuljettaja sitten ajoi punaisia päin. Epähuomiossa? Itsemurha? Itsemurhateoriaa tukee myös tutkimukset, jossa todetaan miehen menettäneet lapsensa onnettomuudessa viisi vuotta sitten. Koiratkin on haluttu ottaa mukaan paremmille metsästysmaille. Ihmetystä kuitenkin herättää seikka miksi mies ei ajanut junan alle. Henkilöauton kuljettaja on myös muuttunut oudoksi viime aikoina. Kuvailee kuulemma vain kissoja, koiria ja nallekarhuja eikä mene oikeisiin töihin. Selvä itsemurha siis.

Poliisi laittaa tapauksen selvitettyjen onnettomuuksien mappiin.

Näin olisi helposti voinut käydä. Sinä et nyt lukisi tätä blogia. Maailma säästyisi hirveältä määrältä valokuvia ja blogikirjoituksia. Silti lunta sataisi pohjoissuomessa. Ilmastonmuutos etenisi. Maapallo rullaisi radallaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuolleisuus on 100% Emme vain tiedä milloin se sattuu omalle kohdalle. Onneksi.