lauantai 9. elokuuta 2014

221.päivä


220.päivä


Spekulatiivinen kiire, muuttuu helvetilliseksi kiireeksi.

Hotelliaamiaisen jälkeiset päiväunet ovat parasta mitä tiedän. Heräsin kymmeneltä virkistyneenä ja kehuin kuinka on rento ja hyvä fiilis. Laitoimme Sonjalle viestin, että kohta lähdetään käppäilemään Kiasmaa kohti. Musiikkitalolla vain käydään noutamassa varaamamme liput Mirjam Helin laulukilpailun välieriin. Matkalla juteltiin, että moneltakos ne konsertit alkoivatkaan ja hymyssä suin sanoin, että jos se alkaakin jo  kahdeltatoista, niin tulee pikkuisen kiire. Kävelimme portaita musiikkitalon aulaan ja noudin meille varatut liput. Avasin kuoren ja sanoin Marketalle, että nyt on tosi kiire. Konsertti alkaa kello 11.00!

Olimme shortseissa ja minulla oli kamerareput ja pelit. Tarkoitus oli Kiasman jälkeen mennä hotellille, käydä suihkussa ja pukea ylle konserttiin sopivat vaatteet. Lähdimme kävelemään kohti hotellia. Marketta soitti Sonjalle, joka oli jo lähtenyt Lauran kämpiltä kohti keskustaa. " Sorry Sonja, nyt kävi taas näin, että vähän sekoiltiin aikatauluista." Kuulin Marken puhuvan puhelimeen. Musiikkitalon nurkalla oli taksi ja huusin Markelle, että otetaanko taksi? Otetaanko taksi huusin kovempaa. Marketta tokaisi, että ei kun kävellään. Katsoin kelloa ja se oli 10.28.

Kirosin ääneen itseäni ja vannoin, että muutun toiseksi ihmiseksi. En enää kestä itseäni enkä näitä tarkastamattomuuksia. Aikataulua oli katsottu joskus kuukausia sitten ja siihen liittyvät sähköpostit olivat hävinneet jonnekkin. Mielikuva varmaan jostakin kello 14.00 alkavasta konsertista. Menimme puolijuoksua kohti vajaan kilometrin päässä olevaa hotellia. Risteyksessä seisoi nainen lapsen kanssa. Hän katsoi meitä ja pysäytti. "Anteeksi, mutta lähteekö lautta mustasaareen tästä jostakin?" Mietin mielessäni, että juuri näin. Turistioppaaksihan tässä aikaa on ruhtinaallisesti. Sanoin jo että ei me tiedetä ja sitten aivoni kuitenkin paikallisti meidät Töölönlahden rannalle. Sanoin, että tuosta näkyvästä vedestä ei lautat ainakaan kovin pitkälle voi mennä. Mietin hetken ja sitten näytin pohjoisen Hesperiankadun suuntaan ja sanoin, että muuta en tiedä, mutta meri ainakin on tuolla kadun toisessa päässä. Nainen oli kiitollinen ja jatkoimme kiiruhtamista.

Päätimme, että takaisin tullessa otamme taksin. Pohdimme, että pitäisikö respasta tilata auto valmiiksi? Kun tulimme hotellin pihalle, niin taksitolpalla oli kaksi vapaata autoa. Syöksyimme suoraan hissille. Hissin edessä oli enemmän ihmisiä kuin kertaakaan täällä olo aikana. Sanoin Markelle, että niinpä tietenkin. Kuuluu jotenkin tähän tarinaan. Herra Murphy tekee parhaansa, jotta homma menee poskelleen. Hissejä on kolme ja tuijottelin kaikkien yläpuolla olevia numeroita ja olin varma, että hissit liikkuvat edestakaisin 5 ja 9 kerroksen välillä. Yksikään ei tuntunut tulevan alaspäin. Katselin jo portaita, että otan spurtin sitä kautta. Hiki valui selässä ja ohimoilta.

Viimein hissi tuli ja tungimme todella ahtaaseen hissiin. Meidän taakse nurkkaan ahtautui äiti pienen pojan kanssa jolla oli uimarengas. Vihdoin hississä. Hissi lähti liikkeelle. Alaspäin. Kellariin.
Tulimme alas ja siellä nurkassa oleva poika ja äiti halusivat ulos. Kellarissa on uimaallas! Ihmiset matkalaukkuineen ulos. Äiti, uimarengas ja poika kylpylään. Ihmiset matkalaukkuineen hissiin ja viimein kohti yläkerroksia. Kertoahan ei tarvitse, että kaikki ihmiset olivat eri kerroksiin menossa. Meno oli kuin lättähatussa Lapinlahden ja Kuopion välillä  70-luvulla.

7. kerros tuli ja ryntäsimme ulos. Kaivoin avainkortin lompakosta ja näin samalla, että hotellihuoneemme ovi on auki ja siivousvälineet ovat oven edessä. Ryntäsin sisään ja sanoin aasialaissyntyiselle naiselle englanniksi, että anteeksi, mutta meillä on hiukan kiire. Nainen pyyteli anteeksi ja me taas pyytelimme anteeksi, että ei mitään hätää eikä se ole hänen syynsä. Otin siivousvälineet pois kylpyhuoneesta ja menin suihkuun. Ollessani suihkussa valot sammuivat. Huusin Markelle, että mikä nyt? Ulkopuolelta kuului jotakin muminaa ja välillä valot vilkkuivat. Sammutin suihkun ja huusin, että mikä nyt on hätänä? Ei mikään. Siivooja vaan otti oman korttinsa pois siitä laitteesta ja Marketta laittoi meidän kortin. Suihku taas päälle ja jatkoin hiusten pesua. Tunsin, että tuotan hikeä enemmän kuin suihkusta tuli vettä.

Siivooja oli vienyt pyyhkeet ja nyt huusin, että ei perkele ole pyyhettä. Katsoin jo roikkuvaa kylpytakkia himoiten, mutta Marketta sanoi, että on täällä pyyhkeitä. Siivooja jätti.
Koska sanon olevani Zen-buddhalainen, niin aloin keskittyä jokaiseen askeleeseen. Kalsarit, vasen sukka, oikea sukka, housut, kauluspaita, kravatti. Tee kravattisolmu, mutta ota mitta valmiiksi oikein, äläkä tee solmua kahteen kertaan niin kuin normaalisti. Kengät, takki, lompakko, liput kännykkä. Olen valmis. Yllättäen Marketta oli tämän kaiken tehnyt siinä sivussa. Luotti siihen, että kutakuinkin luonnonkauniina, vain vaatteet vaihtaen voi konserttiin lähteä. Erinomainen suoritus naisihmiseltä.

Hissin ovi aukesi ensimmäisellä. Alas. Taksijonossa oli kaksi taksia. Hyppäsimme taksiin ja sanoin, että musiikkitalolle. On kiire. Konsertti alkaa kello 11.00. Paljonko kello on? Kello oli kahdeksan minuuttia vaille! Ensimmäisen kerran ajattelin, että emme myöhästy.  Juttelin kuljettajan kanssa parhaasta paikasta poistua autosta. Päädyimme, että hän kurvaa alas ja jäämme nurkalle. Nuori kuljettaja ei ollut ennen jättänyt siihen ja pohti onko siinä paikkaa. Tulimme nurkalle ja paikka oli kuin luotu myöhässä oleville konserttivieraille. Neljä minuuttia vaille. Marketta jäi maksamaan ja se tuntui kestävän.  Ryntäsimme sisään ja vahtimestarilta kysymme, missä on ovi numero 7. Portaat alas vasemmalle ja keskimmäinen ovi. Lipuntarkastaja näytti lopullisen sijainnin ja istuimme alas. Korealainen tenori Beomjin Kim, säestäjä Kiril Kozlovsky, sekä nuotinkääntäjä astuivat lavalle. Istuin hymyssä suin ja hikoilin koko esityksen ajan vuolaasti.

torstai 7. elokuuta 2014

219.päivä


Huussin kautta kotimaahan

Tamara ja Olga
Herään aamulla varhain ja hetki menee totutellessa ajatukseen, että olen karjalaistalon yläkerrassa nykkumassa kodikkaassa huoneessa. Jalkopäässä toisessa sängyssä nukkuu Marketta. Tauno on majoittunut huoneen toiseen nurkkaan. Nostan päätäni ja näen ikkunasta perunamaan ja sen takana harmaan hiukan kenollaan olevan rakennuksen. Eilen näin pihalla naisen askareissaan, mutta nyt näytti hiljaiselta. Nousen sängystä ja hitaasti hiivin ulos huoneesta. Avaan narisevan oven ja siirryn kapeaa käytävää pitkin tallin ylisille. Käännyn takaisin, kun muistan valokatkaisijan käytävässä. Napsautan kytkintä ja palaan ylisille. Kuljen varovasti avojaloin, sillä lattialankut notkahtelevat. Nurkassa on heinäkasa. Pohdiskelen vielä vihertävän kuivan heinän tarkoitusta, sillä tässä talossa ei ole karjaa enää lainkaan. Menen pieneen aidattuun nurkkaukseen, jonka katossa palaa äskettäin sytyttämäni lamppu. Hehkulamppu roikkuu suoraan kannassa johdon päässä. Valo on selvästikin jälkikäteen viritetty. Avaan kannen, joka on tarkoituksenmukaisesti kiinnitetty naruun, joka on seinässä kiinni. Istahdan alas ja otan vessapaperilaatikkoon unohtuneen Eeva-lehden vuodelta 2008.

Tämän mallisessa karjalaistalossa on karja asustanut saman katon alla. Asuintilat ovat yläkerrassa ja karjatilat alhaalla. Tämä huussi on siis rakennettu lantalan päälle. Nyt kun karjaa ei ole, niin ei ole myöskään lannantuoksua. Seinän raoista hönkivä tuuli pitää huolta tämän puuseen hajuttomuudesta. Taitaa olla ensimmäinen kokemani rakennuksen yhteydessä oleva huussi. Sisäpuucee.


Aamiainen oli runsas kuten edellisenäkin aamuna. Keitetyt munat olivat vaihtuneet paistetuiksi. Tuvan seinällä oli värivalokuva, jossa Tamaran isä istuu talon edessä ja äiti kantaa ämmänlängillä vettä. Näen heti, että kuva on ammattilaisen ottama. Kysyn kuvasta ja Tamara kertoo valokuvaajan olevan nimeltään Erkki. Hän oli käynyt kuvaamassa kylää joskus vuosikymmeniä sitten. Kuva oli ollut jossakin suomalaisessa lehdessä tuolloin. Valokuvaaja Erkki oli lähettänyt sen heille.

Pyysin jo edellisenä iltana lupaa Tamaralta ottaa hänestä kuva. Hän ujosteli ja sanoi, että ota mielummin Olgasta. Niinpä pyysinkin lupaa ottaa heistä sisaruskuvan. Aamiaisen jälkeen on hyvästiheiton aika. Sanoin, että nyt otettaisiin kuva tuossa pihamaalla. Tamara soitti Olgalle, joka tulikin pihan yli hymyssä suin. Pyysin sisaruksia istumaan samalle penkille oven pieleen kuin tuvassa olevassa kuvassa.

Otin muutamia kuvia ja oli aika sanoa hyvästi.



Lossilla yli mantereelle ja sitten nokka kohti Kemiä ja siitä Murmanskin valtatietä pohjoiseen ja Louhen kaupunkiin. Valtatie oli tasapintainen, mutta heitteet olivat edelleen isoja. Joitakin kymmeniä kilometrejä ajettuamme tuli liikennemerkki tietyö 350 metriä. Peräkkäin oli 70, 50, 40 kilometrin nopeusrajoituskyltit. Tietöissä oli moderneja kaivureita ja kuorma-autoja. Työmiehillä oli kirkkaat turvaliivit. Heti kun pääsimme ohi työkoneista, niin uudelleen samat liikennemerkit. Siis 350 metriä, 70, 50 ja 40 km/h. Tätä tuntui jatkuvan loputtomiin. Liikennemerkkejä ainakin Venäjällä tuntuu piisaavan  ja myöskin työkoneita.  Meillä oli fiilis kuin päivä murmelina elokuvassa. Olimme jääneet luuppiin.

Kun tietyöt viimein loppuivat, niin tie olikin sitten erinomaisen hyvää ja leveää. Silloissa oli kunnon kaiteet ja ajonopeus oli sellaista reilua 100 kilometriä tunnissa. En nähnyt täällä yhtään nopeusrajoitusmerkkiä.

Rento Lenin
Tulimme viimein Louhen kaupunkiin. Se näytti todella lohduttomalta. Suunnittelemamme hotelli ei oikein imaissut sisäänsä. Ajelimme kaupungin läpi ja enemmän ja enemmän tuli tunne, että ei huvita jäädä. En puhunut mitään, mutta yhteisellä päätöksellä päätimme jättää Louhen väliin ja kun tutkailimme kartaa, niin päätimme lähteä ajamaan saman tien kohti Kuusamoa ja Suomea. Kävimme paikallisessa valintamyymälässä ostamassa vähän tuliaisia itsellemme, eli muutaman pullon neuvostoliittolaista shampanjaa, joka oli todettu hinta/laatusuhteeltaan hyväksi. Pullo maksoin noin 5 euroa. Pistäydyin vielä ottamassa kuvan Leninin patsaasta. Louhen Lenin on siitä erikoinen, että hänet on kuvattu rennosti käsi taskussa toisin kuin yleensä.
Paanajärveltä jäi niin hyvä maku suuhun, että emme halunneet latistaa tätä reissuamme jäämällä yöksi tähän ankeuteen.

Matkalla pysähdyimme vielä tienvarrella olevalle sotamuistomerkille paikalla johon Neuvostosankarit pysäyttivät fasistien hyökkäyksen.

Takaisin tullessa rajanylitys sujui helpohkosti ja oli aika tulla erämökille, avata pullollinen erinomaista venäläistä shampanjaa, lämmittää sauna ja käydä purossa uimassa.

Reissu oli kertakaikkisen hieno ja avartava. Käymättä jäänyt Solovetski ei harmittanut, sillä se jätti itämään siemenen uudelle matkalle. Seuraavan kerran ensin suoraan Solovetskiin ja siellä parikin päivää, paluumatkalla sitten voi rauhoittua hienoissa tunnelmallisissa karjalaiskylissä.

Paanajärven kyläraittia

keskiviikko 6. elokuuta 2014

218.päivä


Shoppailua ja museotyöskentelyä Paanajärvellä.

Emäntämme Tamara kutsui meitä aamiaiselle kello yhdeksän. Pöydässä oli puuroa, kananmunia, lettuja, kurkkua, suolakurkkua, kahdenlaista leipää ja mansikkahilloa. Söimme ensin lautaselliset puuroa ja sitten kaikkea muuta. Tamara istui viereisessä pöydässä ja juttelimme karjalan/suomen sekaisella kielellä. Välillä hämmästyin ja jäin suu auki katsomaan Marketan aidolta kuulostavaa Karjalan kieltä. Jostakin alitajunnasta veteli kokonaisia lauseita, joita oli varmaan lapsena sukutapaamisissa ja Veeramummoltansa kuullut.  Söin niin paljon kuin jaksoin ja niin teki muutkin, mutta Tamara sanoi lopuksi: " Ettehän mitään syöneet."  Meille oli hiukan epäselvää, minkä verran aterioita tähän majoitusdiiliin kuuluu  ja olimme sitä mieltä, että iltaruoka riittää. Tamara kuitenkin puhui myös päivällisestä. Sovimme, että keittoa on kahdelta ja sitten kuudelta illalla vielä illallinen, jolla tarjoittaisiin kalaa. Tässä vaiheessa olimme sopineet myös jäävämme toiseksi yöksi.

Kysyin, minne  näkemämme pitkospuut johtavat ja emäntämme kertoi niiden vievän uudelle Paanajärvelle. Hän on pienenä kävellyt niitä pitkin kouluun. Kaupat ja koulut ovat edelleen siellä uudella puolella. Viisitoista minuuttia kestää kävellä pitkospuita pitkin. Aamiaisen jälkeen päätimme lähteä tutustumaan toiseen kylään.

Sää oli muuttunut koleahkoksi, mutta se oli juuri sopiva kävelyretkeä varten. Reitin varrella oli sinne tänne heitetty perunalastupusseja ja limpparipulloja. Ilmeisesti nuoriso oli kaupalla käydessään ostanut evästä ja kun pussi on tyhjentynyt, niin se on vain nakattu polun varteen. Tämmöistähän valitettavasti näkee myös Suomessa enenevässä määrin. Ajatellaan ehkä että kyllä sen joku sitten kerää. En vain oikein jaksa ymmärtää, miksei sitä tyhjänä jakseta viedä paikkaan johon se kuuluu.

Tulimme kylään ja raitti oli hiljainen. Välillä yksittäiset ihmiset kävelivät rauhallisesti raitilla. Hitaasti kävelevät ihmiset lisäsivät pysähtyneisyyden tunnelmaa. Toisaalta meille kiireisille nykyihmisille tälläinen hidastaminen voisi tehdä välillä hyvää.

Menimme postiin ostamaan kortteja. Pöydän takana istui kaksi virkailijaa. Tauno kysyi olisiko postikortteja. Toinen nainen meni nurkassa olevan laatikon luo ja alkoi etsiä sieltä kortteja. Pääasiassa kortit olivat Sotsin olympiakortteja ja sitten oli yksi voitonpäivän sellainen. Ostimme kortit ja niihin merkit. Nainen kaivoi pitkään hintoja tietokoneelta ja viimein alkoi nuolemaan merkkejä niihin kiinni. Olin hiukan aamuhervoton ja kun totesin naisen todellakin nuolevan merkit kiinni, niin katsoin parhaaksi lähteä ulos konttorista hymyillen. Olen toki itsekin postimerkkejä nuollut, mutta en muista nähneeni postivirkailijan sitä tekevän. Marketta näytti niitä ja jotenkin ne merkit eivät olleet oikein osuneet kortin oikeisiin kohtiin vaan merkin reunat olivat tulleet kortin reunan yli. No ei aina voi onnistua.

Kirjoittelimme kortteja kaupan edessä puretun talon kivijalkojen päällä. Laitoimme ne postilaatikkoon ja päätimme Marketan kanssa kävellä tietä pitkin kylään ja Tauno päätti mennä pitkospuita pitkin myös takaisin.

Tie oli yllättävän pitkä ja mutkikas. Saavuimme kylään sen toiselta laidalta verrattuna majapaikkaamme. Kyläraitti oli edelleen hiljainen. Olimme Tamaralta kuulleet, että raitin varrella on rakentailla uusi museo. Kun löysimme mielestämme museolta näyttävän rakennuksen päätimme mennä sisälle.  Rakennus oli uusi mutta vanhalla mallilla rakennettu. Menimme portaat ylös ja siellä oli naapuritalossa asuvat naiset sekä yksi mies. Kuulimme, että museon pitäisi aueta perjantaina, mutta  näin keskiviikkona näyttelyn ja talon rakentaminen tuntui olevan vielä pahasti kesken. Toinen naisista esitteli meille huoneita, joihin on tulossa kylästä esineistöä. Mies ja nainen mittailivat ja ylösmerkitsivät raanuja. Oli hiukan sellainen olo, että olemme nyt oikeassa paikassa väärään aikaan. Puheeksi kuitenkin tuli, että pieni apu voisi olla tarpeen ja illalla olisi rannassa juuri tänään tulleen esineistön puhdistustalkoot. Kerroimme ilomielin tulevamme avuksi iltaruuan jälkeen.

Olin aamiasella nähnyt majapaikkamme kirjahyllyssä I.K.Inhan kirjan Karjalain laulumailta. Ennen lounasta selailin ja lueskelin sitä sängyssä Marketan lukiessa Haikolasta ostamaansa Ortjo Stepanovin Kotikunnan tarinaa.

Oli aika mennä keittolounaalle. Täällä saa kyllä nauttia todellisesta lähiruuasta. Erinomaisen kasviskeiton ainekset on kaikki peräisin keittiön ikkunan alta. Söimme herkullista keittoa kukkupäälautasen ja sen kanssa leipää. Yllätys oli suuri kun keiton jälkeen pöytään tuli vielä perunakasvismuhennosta. Tamara valitteli, että kaupassa ei ollut lihaa, jota olisi laatikkoon kuulunut. Lihaa tulee kauppaan vasta ensi viikolla. Mutta eipä haitannut yhtään. Soin vielä täyteen mahaan tätä erinomaista laatikkoa ja taas Tamara lopetettuamme sanoi: "Ettehän te mitään syöneet."

Marketan ostokset.
Tullessamme kylään edellisenä päivänä suomea puhunut nuori nainen pyysi meitä käymään käsityökaupassa. Päätimme mennä sinne heti ruuan jälkeen. Hän oli kertonut asuvansa tien toisella puolella. Menimme kaupalle, jonka ovenpielessä on kylän ainut mainoskyltti. Siinä lukee - käsitöitä-
Ovi oli lukossa ja Tauno lähti kyselemään josko Tuula löytyisi. Olimme kuulleet että hän on suomalainen taiteilija Tuula, joka asuu kylässä. Kohta Tauno tulikin maalausvaatteisiin pukeutuneen neidon kanssa.  Nuori nainen oli Tuula Karppinen . Turussa opiskellut kuvataiteilija, jolla on nyt  näyttely Nuutajärvellä. Kertoi muuten käyneensä edellisellä viikolla Mäntässä näyttelyitä katsomassa.



Marketta osti vessaan maton, lapaset sekä postikortin. Tauno osti myös kortteja.




Shoppailun jälkeen vetäydyimme jälleen huoneeseen lueskelemaan ja päiväunille. Aamuin illoin käveleksin kylällä ja rannoilla kuvaamassa kylää. Ihmisiäkin olisin ehkä kuvaillut, mutta pääasiassa sain raittia yksin kävellä.

Iltaruualla oli lahnaa ja säynävää sekä perunamuhennosta. Salaattia oli myöskin sekä tuoreita kurkkuja suoraan penkistä. Tamara valitteli, että alkukesä oli täällä(kin) poikkeuksellisen kylmä, ja siksi esimerkiksi tomaatteja ei ollut vielä ollenkaan.

Tamara on syntyisin tästä talosta, mutta nuorena lähtenyt opiskelemaan Petroskoin yliopistoon opettajaksi. Hän on työskennellyt opettajana Pietarin lähellä. Kesäisin tulee aina Paanajärvelle. Hän on käynyt usein Suomessa ja hänellä on Suomessa asuvia ystäviä. Neuvostoaikaan hän on matkustellut paljon niin kaukaasiassa kuin Liettuassa ja Latviassakin. Kertoi, että silloin he saivat vapaasti matkustella näissä maissa. Välillä rivien välistä olin lukevinani, että siellä oli pientä kaipuuta Neuvotoliiton aikaan.

Ruuan jälkeen menimme talkoisiin.

Lähestyimme museorakennusta ja näimmekin rannassa päivällä tapaamamme naisihmiset. Kävelimme naapuritalon pihan läpi. Samalla katselin, että museon pihalla kasvoi perunaa. Minusta myös Suomessa museoiden hyvin leikatut puistot voisi käyttää mielummin hyötypuutarhaksi. Uuden Göstan pihalle Mäntässä mahtuisi oivasti kunnon perunapelto. Gourmetkokit voisivat aamulla käydä nostamassa pihasta tosi lähiruokaperunaa.

Heiluvalla laiturilla oli jonkun kylästä autioksi jääneen rakennuksen irtaimistoa. Tarkoitus oli varovasti puhdistaa esineitä museointia varten. Samalla menetelmällä kuin emännät olisivat saattaneet paljuja ja kaappejansa puhdistaa. Esineet museoidaan tämän operaation jälkeen ja sen jälkeen niitä ei varmaan enää tarvitse puhdistella. Museon ominaispöly laskeutuu niiden päälle vuosisatojen kuluessa. Esittäydyimme toisillemme ja ilmeni, että toinen heistä oli valokuvaaja Karoliina Paavilainen, joka oli vapaaehtoistyössä lomareissullansa ja toinen museoasiantuntija Leena Jääskeläinen Joensuusta. Hän oli ammattilaisena rakentamassa tätä Juminkeko-säätiön rakennuttamaa Paanajärven kylämuseota.  Kerroin meidän olevan puoliammattilaisia näissä museo- ja roudaushommissa ja Taunokin lopetti juuri taideteosinventointiprojektinsa Mäntän kaupungille.

Vasemmalta: Marketta, Leena, Karoliina ja Tauno.

Siinä jutellessa ja touhutessa aika meni mukavasti ja saimme esineistön museointikuntoon. Kokoelmiin tulee muunmuassa kellastunut Pravda sekä neuvostoaikaisia vinyylilevyjä, kiuluja ja kaappeja sekä astioita.

Rannasta museolle on noin 150 metriä ja sinne pitää mennä naapuritalon veräjien läpi. Kylässä oli irtaallaan lehmä, joka sitten änkäytyi avoimesta veräjästä pihapiiriin. Vaarana oli, että kanttura popsii perunoita ja löytää ehkä viljasäkin. Meille museotehtävä muuttui lehmän ajotouhuksi.

Kannoin kuvassa näkyvää vihertävää laatikkoa ja samalla yritin ajaa lehmää ulos portista. Marketta kokeili lapsena oppimaansa karjankutsuhuutoa: "Prut pruijaa, prut pruijaa prut pruu. Mustikki, Mansikki tulkee lypsylle, tulkee."

Ei auttanut. Pihassa oli koira riimussa ja
Yritin sille sanoa, että tee sinäkin jotakin,
mutta ei. Koira
vaan olla möllötti koppinsa päällä. Välillä nauta tuli uhkaavasti kohti ja kiitin luojaa, että puinen laatikko oli suojanani. Lehmä myös syljeskeli selkäänsä ja puisteli päätään.  Roudaus kumminkin jatkui ja saimme kannettua kaikki esineet museon rappusille kuivumaan ja tuulettumaan.

Lehmät ovat paljon kauniimpia ilman niitä keltaisia muovilappuja korvissa.


Talkoot olivat meidän osalta tehty. Karoliina ja Leena jäivät tekemään loppuvirityksiä ja ratkomaan museologisia ongelmia, kuten lehmien ajamista pois vääristä paikoista. Koska tänä iltana oli meidän vuoro mennä ensin saunaan, niin lähdimme jo kylyä kohti. Tällä kertaa vuorossa oli Tamaran kyly, joka ei ollut savusauna, eli musta kyly, vaan sellainen aitokiuastyyppinen kertalämmitteinen kiuas. Tiedätte varmaan, kuinka löylyä heitetään luukusta ja kiukaassa on noin 1000 kiloa kiviä. Hyvät löylyt oli tässäkin saunassa. Ja Kemijoen vesi oli leppeän raikasta.

Uudella Paanajärvellä liikkuu sekä lehmiä, että lampaita vapaina.

Olgan koira oli joka päiväinen leikkikaveri. Hän harrasti varpaiden pureskelua ja paikallaan hyppimistä. Sanoi häntä Roosaksi ensimmäisen päivän, mutta hän olikin poika ja nimi on Grozi. 

Tämä bussi ei liikahtanut pariin päivään.