lauantai 28. syyskuuta 2013

Päätöksentekotraumoja

Lapsuudessani oli helppoa. Ensin piti valita syökö tuutin vai tikun. Seuraava valinta oli vanilja vai suklaa. Yleisimmin kyllä nämäkin valinnat teki isä tai äiti ja itselle jäi vain jäätelöstä nauttiminen. Edelleenkin yleisimmin ostan suklaatuutin, jos jäätelöä tekee mieli.

Eron entiseen ja nykyiseen havahduin kun omat lapset tulivat jäätelöikään. Miten vaikeaa jäätelön valinta välillä olikaan. Kaupoissa on monta arkullista erilaisia jäätelöitä joista sitten pitäisi valita. Valinnat täytyy loppujen lopuksi tehdä pakkauksen ja muodon mukaan sillä jos maistelisi kaikki jäätelöt ei mahtuisi tuolin ja näppiksen väliin. Tai no oikeastaan kyllähän sitä aina mahtuu mutta kädet eivät ylettäisi kirjaimille.

Tämä runsauden trauma tuli mieleeni kun eilen kävin Prismassa ostoksilla vaimon ja anopin kanssa. Katselin hyllyä, jossa myydään leikkeleitä. Piti oikein jalkamitalla mitata (ehkä hiukan koomisen näköistä)  15 metriä erilaisia kinkkuja, suolalihaa, härkää, makkaran siivuja, meetwursteja. On pippurimaustettua ja herkkusienimakkaraa. Varmaan sieltä löytyy Jahdit, Gouterit ja Kaslerwurstitkin jos vain siltä pakkettien vyöryltä erottaa. Valitsin pienen maksamakkarapötkön, joka näyttää aivan samalta kuin lapsuudessanikin. Siivupakkauksia oli muuten neljässä kerroksessa, joten kaupassa oli 60 hyllymetriä pelkkiä leivänpäällismakkaroita. Maailma on mennyt kaikissa asioissa jotenkin överiksi. Valikoimia ja mahdollisuuksia tulee kaikille arkisillekin elämänalueille mielettömät määrät ja aivan normaalissa arjessakin ihmiset joutuvat tekemään koko ajan päätöksiä ja valintoja koko ajan turpoavista valikoimista.

Ravintolamaailma on sitten kanssa asia erikseen. Ruokalistan lukemiseen menee erittäin paljon aikaa ja energiaa. Päättäminen on vaikeaa. Koska olen kaikkiruokainen, niin nykyään todella usein olen alkanut peesaamaan. Annan kaverin valita ruokalistalta ja otan samaa. Olisi myös hienoa jos ravintoloihin tulisi annos nimeltä: Ruoka-annos. Se olisi samanlainen kuin ennenvanhaan kylään mennessä. Emäntä tarjosi sitä ruokaa jota halusi ja vierailla oli vaihtoehtoina syödä tai jättää syömättä. Ja kukas sitä nyt tarjotun ruuan syömättä jättää.

Toinen ravintolamaailman ilmiö on alkanut enemmän tai vähemmän häiritä. Ilmeisesti jossakin koulutuksessa tai muussa tasapäistämisohjeessa kehotetaan , että asiakkaalta pitää käydä vähän väliä kysymässä, että maistuuko ja onko kaikki hyvin. Välillä ohjesäännön tarkasti lukenut tunnollinen tarjoilijatar  kyselee kesken asiakkaiden keskustelun. Ajatus katkeaa ja huulten välistä pitää sitten sanoa, että kiitos - Kaikki on hyvin. En tiedä tuleeko ihmisille jotenkin turvallinen olo, kun vähän väliä kysellään. Minua ainakin se häiritsee. Saman asian voisi tehdä myös asiakkaista tarkkailemalla vähän etäänpää. Kyllä asiakkaan ilme kertoo, jos annos ei maistu. Kun asiakkaan olutlasissa on jäljellä 25 % on aika käydä tilaustuntumassa.

Mitä tarjoilijat tekisivät jos oikeasti alkaisi tilittää elämän murheita? Mitä jos oikeasti ihmiset kertoisivat olevansa annoskateellisia viereisen pöydän syöjille tai minä tilittäisin, että peesasin väärää ihmistä, koska toisen kaverin annos näyttää vielä paremmalta.

Enemmän kuin muutaman kerran on vieläpä käynyt niin, että kun haluaisimme maksaa usein aivan erinomaisen aterian joka on henkilökunnan pyynnöstä kehuttu moneen kertaan, niin tarjoilijoita ei näy missään. Siinä sitten luottokorttia naputellaan kaulaliina kaulassa pöydänkulmaan ja ihmetellään.

Ja kuten huomaat, niin kirjoittajalla ei tällä hetkellä pinnalla ole tämän syvempiä traumoja, joten elämä kulkee kuta kuinkin onnellisten tähtien alla. Eilen saatiin viimeiset kirjat kirjahyllyyn ja koti alkaa olla jokseenkin valmis. Vielä toki käydään hakemassa yksi muuttokuorma, mutta siinä on esimerkiksi pihakalusteita, jotka otetaan käyttöön vasta keväällä.
 
Tänään on saunapäivä ja se jo näin aamusta lämmittää sielua mukavasti.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Elämässä pitää olla rytmi

Kuva on otettu länteen. Kuvassa näkyvät joutsenet ovat aika tarkasti Suomen ja Ruotsin rajalla. Talomme yläkerran ikkunasta näkyy myös ulkomaille. 

Haettiin viime viikolla viimeiseksi luulemamme muuttokuorma Mäntästä. Pakettiauto oli ääriään myöten täynnä, mutta sinne jäi vielä pihakalusteet ja paljon kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa. Nyt olemme laitelleet tavaroita paikoilleen ja samalla myös yrittäneet miettiä, mitä oikeasti tarvitsee ja mitä ei. Vaikka shoppailu ei ole koskaan ollut Marketan eikä minun harrastus millään muotoa, niin silti tavaraa on kertynyt yhteisen yli 30 vuoden taipaleen aikana aivan mielettömästi. Erilaista kippoa, kappoa, liinaa ja verhoa. Kirjoja ja taidetoksia. Koriste-esineitä ja lasten askarteluja. 

Hyvänä yrityksenämme on nyt löytää jokaiselle tavaralle oma paikkansa oli se sitten perintöpiirongin syvyyksissä tai pahvilaatikossa kylmällä ullakolla.  

Samalla kun etsimme tavaroille paikkoja tarkoitus on myös löytää elämälle rytmi ja rutiini. Päivärytmi tulee luontojaan kun Marketta lähtee arkiaamuisin töihin ja minä nousen samalla omiin askareisiini. Aamulla herääminen ei onneksi ole ollut teinivuosien jälkeen ongelma pikemminkin päin vastoin. (kirjoitan tätä nyt kello 04.30 aamuyöllä)  Arkipäivät löytävät rytminsä helposti ja viikkorytmin kohokohta on lauantai-ilta jolloin lämmitämme puilla lämpiävän pihasaunamme. Lauantaina ehtii puuhata kaikenlaista ja minulla on myös kerran/pari kuussa lauantaisin myös opiskelua. Viikonlopun kruunuksi muodostuu saunominen pitkän kaavan mukaan sekä sen myötä tuleva totaalinen rauhoittuminen ja rentous. 

Yritän koulutehtävien lisäksi kuvata joka päivä jotakin, josta on iloa tai sitten opin jotakin valokuvaukseen liittyvää. Yritän ottaa joka päivä vähintään yhden kuvan, jossa on joku oppi tai idea. 

Viime viikolla löysin nurmikkoa leikatessa naapurin vaahterasta pudonneen vähän rupsahtaneen, mutta kaunissävyisen lehden. Lehteä maasta nostaessani ajattelin myös Kanadassa asuvia sukulaisia.  Nostin sen maasta ja hain kameran. Otin muutaman kuvan, mutta niissä ei ollut mitään ideaa, eikä se lehti vain näyttänyt miltään. Kävin illalla kuvaamassa Haaparannan suuntaa auringonlaskun aikoihin ja palailin takaisin kotia. Pihalla on automaattisesti syttyvä halogeeni valaisimena. Tullessani se syttyi ja samalla muistin vaahteranlehden. Otin muutaman koekuvan siten, että lehti nojasi auton kattokaiteeseen. Totesin, että valo tulee hyvin lehden läpi, mutta kaide jättää varjon. Menin verstaaseen ja etsiskelin jotakin, jolla saisin lehden pystyyn. Löysin epämääräisen möhkäleen ,jossa on kahteen suuntaan ruuvipuristin. Otin sen ja tein seuraavanlaisen virityksen:


Kääntelin lehteä ja vaihtelin kuvakulmia ja lopullinen kuva on sitten tälläinen: 


Kun nyt katson näitä kuvia alekkain, niin tämä virityskuva auton kattoineen taitaakin olla kuvista kiinnostavampi kuin tämä pelkästä lehdestä otettu. Vai mitä mieltä olet? Tähän blogiin voi muuten helposti jättää myös kommentteja. Nimellä tai nimimerkillä. 

Tavaroidenhakureissulla näytin isälleni valokuvia sisarenpoikani Henrikin häistä läppäriltä. Otin seuraavan kuvan  vaarista ja jaoin sen facebookissa luvan kanssa. Samalla yritin kertoa mikä facebook on. Heti kuvan julkaisun jälkeen alkoi tulla paljon tykkäyksiä ja vaari oli ihmeissään kun tykkäyksiä ja kommentteja tuli eri puolilta maapalloa. Lähes saman tien. Isäni on niin sosiaalinen jo ilman sosiaalista mediaa, että hän se vasta olisikin melkoinen facebookhirmu. Mutta hän ei ole halunnut ottaa sähköpostia eikä siten myöskään minkäänlaista internetyhteyttä. 




tiistai 10. syyskuuta 2013

Metsästyksen loppu



Metso

Sain juuri saatettua kaverin ambulanssiin onnettomuuden jälkeen. Pyyhin verta käsistäni pienen kylän keskustassa, kun puolituttu mies ojensi minulle suuren ukkometson. Olin hämmentynyt mutta otin linnun kiitollisena vastaan. Ymmärsin, että hän oli sen juuri ampunut, mutta oli lähdössä lentokoneella ja siksi halusi sen minulle antaa.

Juttelimme siinä kirkonkylän raitilla ja taisi olla toripäivä kun ihmisiä oli paljon liikenteessä. Yllättäen metso alkoi räpiköidä ja minä puristin sitä kurkusta. Sanoin miehelle, että tämähän ei olekaan kuollut vielä. Mies sanoi, että kanathan rimpuilevat joskus pitkäänkin. Puristin lintua voimieni takaa ja mietin, että minne menisin lyömään linnun päätä puuhun tässä keskellä ihmisiä.

Metsästys on joskus julman näköistä toimintaa ja eläimen lopettaminen on aina ollut minulle vastenmielistä. Puristin lintua kovemmin ja se ei millään lopettanut elämäänsä. Taitoin kaulan allani kaksinkerroin ja kaikin voimin kuristin edelleen. Vaihdoin paikkaa ja linnun antanut mies seurasi minua. Etsin silmilläni paikkaa minne mennä piiloon, mutta kylä oli minulle vieras ja joka puolella tuntui olevan ihmisiä.

Mies jäi viimein torin kulmalle ja lähdin kävelemään suoraa tietä ylämäkeen, jossa näkyi olevan pieni metsäsaareke.  Roikotin isoa mustaa lintua kaulasta ja yhtä-äkkiä se sanoi minulle: ”Ukki.” Niin -  vastasin minä. ”Onko nyt hyvä äänestyssää?” On - sanoin minä. ”No hyvä.” sanoi lintu ja kuoli.

Heräsin mietteissäni ja päätin, että lopetan metsästysharrastukseni.

Kuvassa Rauhan ensimmäinen saalis. Kausi 2012.


Näin tämän unen viime syksynä metsästyskauden loppupuolella. Kirjoitin sen tässä muodossa ylös välittömästi herättyäini.

Ammuin kauden aikana yhden metson, yhden teeren ja yhden pyyn. Kunkin eri koiralle. Isoimman linnun nuorimmalle ja pienimmän vanhimmalle.  Aion tällä kaudella toimia metsästysreissuilla koiranohjaajana, mutta aseen vaihdan kameraan. 

Kanalinnun metsästys alkaa tänään. Ampumisen lopettaminen on puhtaasti henkilökohtainen ratkaisu eikä minulla ole mitään syytä estää muiden metsästystä. Aion koirineni myös helpottaa kelpo metsästäjien saaliin etsintää.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Pihakuukkeleiden paluu

Tein mökin pihalla kaikenlaista pientä hommaa, kun näin silmäkulmasta jonkinlaista lentoliikennettä. Kuukkeleita pyrähteli pihapuihin. Olen aina silloin tällöin koittanut kuvata kuukkeleita, mutta se on oikeasti todella vaikeaa. Minulla on paljon kuvia maassa olevista linnuista, mutta nyt päätin keskittyä lentokuviin. Tai ainakin kuviin, jossa kuukkelin kaunis pyrstö sekä siivet näkyvät. Tässäpä muutamia otoksia. Vieläkään ei yhtään oikeasti hyvää kuvaa, mutta näissä on jo jotakin yritystä.




















Ja nyt sitten vielä pieni tunnustus: 

Kun näin lintujen tulevan, niin menin sisälle hakemaan kameraa ja leipää. Murustelin pihalle yksitellen neljä leipäviipaletta. Käytin siis haaskaa.

ps. Nenäverenvuoto on ollut hiljaa jo puolitoista vuorokautta. Uskon, että salaisuus on se, että eilen söin raakana 5 valkosipulinkynttä ja tänään 2. Veri ei valu enää, eikä ole vampyyreitakaan näkynyt.