tiistai 31. joulukuuta 2013

Kohti valoa ja uudenvuodenlupaus.



         






















Minulla ei ole mitään muistikuvaa viime vuodenvaihteesta. Oikein miettimällä mietin mitä silloin tein. Lamppu ei syttynyt. Marketta kertoi kysymättä, että olimme sairaina vuodenvaihteen seudun. Joulun jälkeen iski vatsatauti ensin minuun ja sitten Markettaan. Olin sanonut aattoiltana: " Paskin uusivuosi ikinä."

Vuosi vaihtui selvästikin synkissä merkeissä, mutta 2013 on vuosi joka jää muistiin. Tammikuussa tuli tieto, että pääsin opiskelemaan valokuvaajan ammattitutkintoa ja kesällä löytyi koti Torniosta vaellusvuosien jälkeen. Koti tuntuu edelleen hyvältä neljän kuukauden asumisen jälkeen. Tytöt myös yllättyivät positiivisesti sekä kodista, että Tornioista meidän vanhusten asuinkaupunkina. Eiköhän me tänne jäädä. Ainakin tämä on tukikohta kuljettaa sitten elämä minne ja miten vain.

Vuosi sitten ei ollut välähdyksen omaista aavistustakaan tästä talosta, josta minut todennäköisesti kannetaan ulos saappaat jalassa Mänttään haudattavaksi. Mitä voin tietää tulevasta vuodesta? En mitään. Jos ennustaa pitää, niin otan yli 10 000 valokuvaa. Painan kameran laukaisinta vähintään tuon määrän. Kelvollisia kuvia tuosta määrästä on vain murto-osa. Hyviä kuvia omasta mielestäni ehkä 200, toivottavasti näyttöraati on samaa mieltä kanssani edes niistä kuvista joita näyttöön valitsen.

Aion tulla paremmaksi valokuvaajaksi. Tämä vaatii vain paljon työtä ja paljon napin painamista ja paljon koneella istumista. Lukemista ja valon etsimistä. Koska en ole pöytälaatikkovalokuvaaja, niin laitan itselleni haasteen.

Julkaisen tällä sivustolla joka ikinen päivä vuonna 2014 yhden valokuvan. Kaikki kuvat eivät voi olla hyviä tai edes kelvollisia. Pyrin kuitenkin siihen, että nämä 365 kuvaa samalla kuin kertovat olennaisia kohtia vuodesta 2014, niin näyttävät, että kehityn valokuvaajana. Julkaisen nimenomaan yhden kuvan päivässä. Yritän valita kuvista yhden, joka parhaiten kertoo sen päivän tekemisestä tai tunnelmasta, ehkä myös mielialasta. Pyrin siihen, että kuva ilmestyy tänne aina ennen puolta yötä. Todennäköisesti istun iltauutisten aikaan koneelle ja alan valita kuvaa. Säädän sen ja julkaisen. Kuvaan ei tule selitystä. Ainoastaa päivämäärä.

Yleensähän uuden vuoden lupaukset lopahtavat tammikuussa, mutta katsotaan kuinka tämä kantaa.

Kirjoitan tänne myös normiblogeja ja ne saattavat sisältää myös muita kuvia kuvituksena.

Hyvää Uutta vuotta kaikille lukijoille. Aina kannattaa kulkea valoa kohti oli sitten valokuvaaja tai ei.

Sampo

tiistai 24. joulukuuta 2013

Vietämme joulua viiden vuoden tauon jälkeen.

Talossa on kuusi, joululaulut soivat, pieniä pakettejakin näkyy siellä täällä komeron nurkissa. Kinkku on paistettu. Näin ei ole ollut viiteen vuoteen. Joulu on palannut meidän perheeseen takaisin.
 Vuosi sitten joulun aikaan Sonja sanoi, että hän haluaisi jo palauttaa joulun. Ei meitä tarvinnut houkutella. Joulunkaipuu oli palannut. Teimme päätöksen, että vietämme joulua, mutta lupausta antaessa ei ollut harmainta aavistustakaan missä.


Kun loppukesällä löysimme tämän kodin Torniosta, alkoi ajatuksiin hiipiä tämä kaamosajan valojuhla. Päätimme, että se vietetään neljästään. Pitkän tauon jälkeen on myös mahdollista rakentaa uusia perinteitä jos on tarpeen.

On aattoaamu ja tytöt vielä nukkuvat yläkerrassa. Marketta katsoo areenalta neiti Marplea. Kuuntelen joululauluja ja kirjoitan blogia. Kinkku on paistettu jo pari päivää sitten. Aaton aaton iltana söimme tortilloja. Sonja teki myös joulutorttuja. Puilla lämmitettävän pihasaunamme lämmitän joulusaunaksi. Linnuilla on jyviä. Kuusi on koristeltu ja keitän riisipuuroa brunssiksi. Ei siis näytä erityisen uudistuneelta tämä meidän joulunvietto.




Kodissamme on esillä paljon valokuvia menneestä elämästämme. Erkko tulee vastaan kuvissa siellä täällä. Erkko myös kuuluu jutuissamme päivittäin. On vahva tunne, että hän on täällä mukanamme koko ajan. Haikeus tuntuu silmäkulmassa hetkittäin, mutta minkäs tälle elämän kululle mahtaa. Pieni ihminen.

Joulu on myös poikkeava siinä mielessä, että meidän koiraperheessä on uusi tulokas. Ja se on KISSA!
Lauralla on 7 kuukauden ikäinen poikakissa nimeltään Raimo. Ehkä hän juuri vaistosi nimensä kirjoitetuksi, kun hyppäsi pöydälle tähän vierelleni. Ensimmäiset päivät koirat ja kissa tarkkailivat toisiaan uteliaina. Viikon harjoittelun jälkeen välilä jo nukkuvat vierekkäin ja selvästi suoja-alue on lyhentynyt. Kavereita taitavat olla jo.

Hyvää joulua toivottelemme kaikille blogini lukijoille.




torstai 19. joulukuuta 2013

Kuuhulluna

Olen joskus täyden kuun aikaan kokenut vaikeita unettomuusoireita. Joskus unettomuutta ilmeni myös silloin kun kuu ei ollut täysi. Olisiko se niin, että täydenkuun unettomuuden aikaan tulee kiinnitettyä huomiota enemmän tähän valkoiseen mollukkaan?

Kun muutin pari vuotta sitten tänne pohjoiseen, niin  olen noteerannut kuun liikkeet paremmin. Kuusamossa metsässä asuessa jopa joskus lähdin metsään kävelylle kuunvalossa. Sankassa metsässä näki kulkea todella hyvin. Valon ja varjon erot ovat jyrkempiä kuin päivänvalossa. Yleensä pakkanen vielä paukkuu ja muita kulkioita ei metsästä ole.

Valokuvausharrastukseni muuttuessa ehkä pikkuhiljaa vakavammaksi, olen myös enenevässä määrin lähtenyt harjoitusmielessä kuvaamaan kuunvalossa.  Uskomatonta kuinka paljon erilaisia sävyjä löytyy erilaisissa pilvitiloissa ja myös lähistöllä olevat katuvalot ja heijastukset värittävät maisemaa yöllä.

Vierellä olevan kuvan otin eilen illalla ja alla olevat kolme ovat tämän illan/yön satoa. Joskus hulluus pitää vain kohdata. Minä kohtaan kuuhulluuteni kuuta tuijottelemalla. Kuu vaikuttaa vuorovesiin. Miksi se ei voisi vaikuttaa myös ihmisten aivoihin. Ihminen on suurimmalta osin nestettä ja kai se kuu vetää myös pään nesteitä puoleensa? Ehkä se vetää hiukkasia vähän poikkeavaan asentoon ja  sen takia ihmiset eivät nuku kunnolla. Tämä on tietenkin täysin epätieteellistä höpö höpöa, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Maailmassa on monta ihmeelistä asiaa.








tiistai 10. joulukuuta 2013

Elämänihmettelijä loikkii merituulessa.


Eilen ähräsin studiokuvausharjoitusta omassa pienessä kotistudiossa koulutehtävää varten. Minulla on käytännössä vain yksi studiovalo. Se on kyllä sitäkin suurempi ja sillä lämpiää myös tämä koko maapallomme. Studioni on siis huone yläkerrassa, jossa on ikkuna pohjoiseen. Hajoitan valoa hiukan valkoisella kankaalla, joka on ikkunan edessä.

Studionäprääminen ei oikein tunnu leipälajiltani. Koulun studiossakin on lamppua ja laitetta jos jonkinlaista, mutta en ole niihin vielä juurikaan uskaltanut koskea. Kyllähän niidenkin kimppuun on jossakin vaiheessa käytävä, vaikka ei erityisen paljon huvittaisikaan. 

Sain tehtyä koulutehtävät, jossa oli tuotekuvaus kellosta 3-5 kpl ja  joulukortti. Kellon kanssa kuvissa on Egyptistä tuomamme pieni veistos, ja sillä yritän symboloida ajan kulumista, samalla kun se toimii visuaalisena lisäelementtinä. Joulukorttikuvaan laiton kynttilöitä kantavan Joulupukin törmäämään yläosattomaan tanssijattareen. Molemmat ovat keraamisia pikku veistoksia ja Joulupukin silmien ilme sopi hyvin tähän kohtaamiseen. Jonkinlaista huumoria yritin tavoitella.

Illalla minulle tuli pakoittava tarve päästä tuulen piiskaamaksi. Pakkasta oli 20 astetta ja tuuli oli yltymään päin. En tiedä miksi, mutta edelleen pidän palelemisesta. Paras tunne posken iholla on pakkastuuli jääkidemausteilla. Suuntasin meren äärelle Röytän venesatamaan. Otin mukaan jalustan ja tarkoituksena oli kuvailla vähän Kemin suuntaan yöllisiä näkymiä. Outokummun tehdäs näkyy myös yövalaistuksessaan.

Otin ensin kuvia tehtaasta ja sitten kaakon suunnassa näkyvästä Kemistä sekä Ajoksesta. Katselin kameran takalasista, että  ei näissä kuvissa ole kyllä mitään mielenkiintoista. Kävelin aallonmurtaajaa pitkin lähinnä nauttien yltyvästä merituulesta. Laskeuduin alas venevalkamaan ja aloin kuvata silloin tällöin näkyvää kuuta. Sommittelin kuvaa jalustalla ja katsoin, että tuohon pitäisi saada yksi kuunkatselija. Eihän siellä pakkasessa jonoksi asti malleja löytynyt. Laiton itselaukaisijaan 10 sekunnin viiveen ja kameran ottamaan kolme kuvaa peräkkäin. ISO-arvon 400 ja aukon riittävän pienelle, jotta saa syväterävyydet kohdalleen. Tarkennus manuaalilla ääretön miinus hiukkasen. Valotusajan laskee sitten kamera. Tiesin se olevan pitkähkö. 

Painoin laukaisinta ja loikin vallille. Yritin paleltamisesta huolimatta pysyä mahdollisimman liikkumattomana. Vaihdoin asentoa ja yritin kuunnella kameraa. Viimassa ei kuulunut mitään. Palasin kameran luokse ja katson takalasista, että olin väärässä kohdassa. Katson vallilta uuden kohdan jossa seisoisin. Kamera kuvaamaan ja loikkien vallille. Juoksentelin edestakaisin kuin heikkopäinen. Onneksi satamassa ei ollut muita ihmisiä. Tai saattoi siellä ollakin, mutta pysyttelivät varmaan visusti piilossa hullun hyppelijän jaloista. 

Välillä kuu näkyi kokonaan, mutta pääasiassa se pilkahteli vain osittain. Sain aikaiseksi 3-5 mielestäni kelvollista kuvaa. Ajatuksena on tälläinen taivaalle tuijottelija. Toivon että kuva herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.  Jos jotain, niin kuva kuvaa elämän ihmettelijää, jollainen koen itsekin olevani. 


keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Leipää ja taidehuveja

Satoja kertoja taidenäyttelyn avajaisissa toistuva ilmiö on boolimaljan ja ruuan voitto itse näyttelystä. Kun puheet on pidetty, niin tarjoilupöydän ääreen syntyy nopeasti jono ja itse taidetta saa katsella rauhassa. Itsekin parkkeeraan yleensä siihen muutaman askeleen päähän maljasta ja sitten kerron, että tulen sitten näyttelyn katsomaan myöhemmin rauhassa. Yleensä kyllä tulenkin.

Kymmenet tuhannet Jazzin vihaajat ovat käyneet jopa useita kertoja Pori Jazzeilla. Joku firma on kutsunut ja maksanut kalliit liput ja sitten iltaa on vietetty hyvin syöden ja myös juoden runsaasti. Joskus V.I.P- alueelta tuleva älämölö myös häiritsee todellisten jazzdiggareiden nautintoa ja harmitus on suuri kun omalla rahalla on liputkin hankittu. Ehkä tämä on ainut mahdollisuus kuulla maailmantähteä, jota on ihailtu jo 60-luvulta asti.

Eittämättä nämä ajatukset ovat pyörineet mielessä kun nyt pari päivää olen istunut ja katsellut kuinka linnut ja yksi oravakin on suhtautunut esille laittamaani taideteokseen. Jyvät ovat maistuneet ja vain hetkittäin vilkuillaan itse teosta. Jollakin lailla tunnen oloni kotoisaksi tämän näyttelyn järjestämisessä. Enemmänhän tässä(kin) rahaa menee kuin tulee, mutta yleisö on kiitollista. Pahaa kritiikkiä en ole vielä saanut. Tai no. Laiton pari kokkaretta kaurapuuroa laudalle, mutta kaikki vain mielenosoituksellisesti kävelivät ohi. Pahoitin mieleni.

Tässä muutamia avajaiskuvia.





Seuraavana on tekeillä poliittisen taiteen näyttely. Tässä pystytysvaiheen ensivieras. Avajaiset on vasta illalla. Mitähän vieraille tarjoaisi?






maanantai 14. lokakuuta 2013

Taidetta eläimille.

Talven lähestyessä päätin aloittaa lintujen ruokinnan. Joitakin aikoja jo olen pohtinut myös kuinka saisin mahdollisia kuvaustilanteita varten eloa perinteiseen lintulautakuvaamiseen. Näissä kuvissa näkyvän pienoisveistoksen/ palkinnon löysin tästä talosta. Se saa olla ensimmäinen teos sarjassa: Taidetta eläimille.

Kuten taidenäyttelyissä yleensä, niin myös sarjassani sekä taideteokset, että yleisöt vaihtuvat. Vuorokauden tutkimisen jälkeen talitiaiset ovat taidemyönteisimpiä lintuja. Varikset ovat vähän kauempaa jo seurailleet ja yksi orava on jo lähistöllä tarkkailuasemissa. En tietä onko tämän galleriatilan esteettömyys riittävällä tasolla nisäkkäitä varten. 














lauantai 28. syyskuuta 2013

Päätöksentekotraumoja

Lapsuudessani oli helppoa. Ensin piti valita syökö tuutin vai tikun. Seuraava valinta oli vanilja vai suklaa. Yleisimmin kyllä nämäkin valinnat teki isä tai äiti ja itselle jäi vain jäätelöstä nauttiminen. Edelleenkin yleisimmin ostan suklaatuutin, jos jäätelöä tekee mieli.

Eron entiseen ja nykyiseen havahduin kun omat lapset tulivat jäätelöikään. Miten vaikeaa jäätelön valinta välillä olikaan. Kaupoissa on monta arkullista erilaisia jäätelöitä joista sitten pitäisi valita. Valinnat täytyy loppujen lopuksi tehdä pakkauksen ja muodon mukaan sillä jos maistelisi kaikki jäätelöt ei mahtuisi tuolin ja näppiksen väliin. Tai no oikeastaan kyllähän sitä aina mahtuu mutta kädet eivät ylettäisi kirjaimille.

Tämä runsauden trauma tuli mieleeni kun eilen kävin Prismassa ostoksilla vaimon ja anopin kanssa. Katselin hyllyä, jossa myydään leikkeleitä. Piti oikein jalkamitalla mitata (ehkä hiukan koomisen näköistä)  15 metriä erilaisia kinkkuja, suolalihaa, härkää, makkaran siivuja, meetwursteja. On pippurimaustettua ja herkkusienimakkaraa. Varmaan sieltä löytyy Jahdit, Gouterit ja Kaslerwurstitkin jos vain siltä pakkettien vyöryltä erottaa. Valitsin pienen maksamakkarapötkön, joka näyttää aivan samalta kuin lapsuudessanikin. Siivupakkauksia oli muuten neljässä kerroksessa, joten kaupassa oli 60 hyllymetriä pelkkiä leivänpäällismakkaroita. Maailma on mennyt kaikissa asioissa jotenkin överiksi. Valikoimia ja mahdollisuuksia tulee kaikille arkisillekin elämänalueille mielettömät määrät ja aivan normaalissa arjessakin ihmiset joutuvat tekemään koko ajan päätöksiä ja valintoja koko ajan turpoavista valikoimista.

Ravintolamaailma on sitten kanssa asia erikseen. Ruokalistan lukemiseen menee erittäin paljon aikaa ja energiaa. Päättäminen on vaikeaa. Koska olen kaikkiruokainen, niin nykyään todella usein olen alkanut peesaamaan. Annan kaverin valita ruokalistalta ja otan samaa. Olisi myös hienoa jos ravintoloihin tulisi annos nimeltä: Ruoka-annos. Se olisi samanlainen kuin ennenvanhaan kylään mennessä. Emäntä tarjosi sitä ruokaa jota halusi ja vierailla oli vaihtoehtoina syödä tai jättää syömättä. Ja kukas sitä nyt tarjotun ruuan syömättä jättää.

Toinen ravintolamaailman ilmiö on alkanut enemmän tai vähemmän häiritä. Ilmeisesti jossakin koulutuksessa tai muussa tasapäistämisohjeessa kehotetaan , että asiakkaalta pitää käydä vähän väliä kysymässä, että maistuuko ja onko kaikki hyvin. Välillä ohjesäännön tarkasti lukenut tunnollinen tarjoilijatar  kyselee kesken asiakkaiden keskustelun. Ajatus katkeaa ja huulten välistä pitää sitten sanoa, että kiitos - Kaikki on hyvin. En tiedä tuleeko ihmisille jotenkin turvallinen olo, kun vähän väliä kysellään. Minua ainakin se häiritsee. Saman asian voisi tehdä myös asiakkaista tarkkailemalla vähän etäänpää. Kyllä asiakkaan ilme kertoo, jos annos ei maistu. Kun asiakkaan olutlasissa on jäljellä 25 % on aika käydä tilaustuntumassa.

Mitä tarjoilijat tekisivät jos oikeasti alkaisi tilittää elämän murheita? Mitä jos oikeasti ihmiset kertoisivat olevansa annoskateellisia viereisen pöydän syöjille tai minä tilittäisin, että peesasin väärää ihmistä, koska toisen kaverin annos näyttää vielä paremmalta.

Enemmän kuin muutaman kerran on vieläpä käynyt niin, että kun haluaisimme maksaa usein aivan erinomaisen aterian joka on henkilökunnan pyynnöstä kehuttu moneen kertaan, niin tarjoilijoita ei näy missään. Siinä sitten luottokorttia naputellaan kaulaliina kaulassa pöydänkulmaan ja ihmetellään.

Ja kuten huomaat, niin kirjoittajalla ei tällä hetkellä pinnalla ole tämän syvempiä traumoja, joten elämä kulkee kuta kuinkin onnellisten tähtien alla. Eilen saatiin viimeiset kirjat kirjahyllyyn ja koti alkaa olla jokseenkin valmis. Vielä toki käydään hakemassa yksi muuttokuorma, mutta siinä on esimerkiksi pihakalusteita, jotka otetaan käyttöön vasta keväällä.
 
Tänään on saunapäivä ja se jo näin aamusta lämmittää sielua mukavasti.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Elämässä pitää olla rytmi

Kuva on otettu länteen. Kuvassa näkyvät joutsenet ovat aika tarkasti Suomen ja Ruotsin rajalla. Talomme yläkerran ikkunasta näkyy myös ulkomaille. 

Haettiin viime viikolla viimeiseksi luulemamme muuttokuorma Mäntästä. Pakettiauto oli ääriään myöten täynnä, mutta sinne jäi vielä pihakalusteet ja paljon kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta tavaraa. Nyt olemme laitelleet tavaroita paikoilleen ja samalla myös yrittäneet miettiä, mitä oikeasti tarvitsee ja mitä ei. Vaikka shoppailu ei ole koskaan ollut Marketan eikä minun harrastus millään muotoa, niin silti tavaraa on kertynyt yhteisen yli 30 vuoden taipaleen aikana aivan mielettömästi. Erilaista kippoa, kappoa, liinaa ja verhoa. Kirjoja ja taidetoksia. Koriste-esineitä ja lasten askarteluja. 

Hyvänä yrityksenämme on nyt löytää jokaiselle tavaralle oma paikkansa oli se sitten perintöpiirongin syvyyksissä tai pahvilaatikossa kylmällä ullakolla.  

Samalla kun etsimme tavaroille paikkoja tarkoitus on myös löytää elämälle rytmi ja rutiini. Päivärytmi tulee luontojaan kun Marketta lähtee arkiaamuisin töihin ja minä nousen samalla omiin askareisiini. Aamulla herääminen ei onneksi ole ollut teinivuosien jälkeen ongelma pikemminkin päin vastoin. (kirjoitan tätä nyt kello 04.30 aamuyöllä)  Arkipäivät löytävät rytminsä helposti ja viikkorytmin kohokohta on lauantai-ilta jolloin lämmitämme puilla lämpiävän pihasaunamme. Lauantaina ehtii puuhata kaikenlaista ja minulla on myös kerran/pari kuussa lauantaisin myös opiskelua. Viikonlopun kruunuksi muodostuu saunominen pitkän kaavan mukaan sekä sen myötä tuleva totaalinen rauhoittuminen ja rentous. 

Yritän koulutehtävien lisäksi kuvata joka päivä jotakin, josta on iloa tai sitten opin jotakin valokuvaukseen liittyvää. Yritän ottaa joka päivä vähintään yhden kuvan, jossa on joku oppi tai idea. 

Viime viikolla löysin nurmikkoa leikatessa naapurin vaahterasta pudonneen vähän rupsahtaneen, mutta kaunissävyisen lehden. Lehteä maasta nostaessani ajattelin myös Kanadassa asuvia sukulaisia.  Nostin sen maasta ja hain kameran. Otin muutaman kuvan, mutta niissä ei ollut mitään ideaa, eikä se lehti vain näyttänyt miltään. Kävin illalla kuvaamassa Haaparannan suuntaa auringonlaskun aikoihin ja palailin takaisin kotia. Pihalla on automaattisesti syttyvä halogeeni valaisimena. Tullessani se syttyi ja samalla muistin vaahteranlehden. Otin muutaman koekuvan siten, että lehti nojasi auton kattokaiteeseen. Totesin, että valo tulee hyvin lehden läpi, mutta kaide jättää varjon. Menin verstaaseen ja etsiskelin jotakin, jolla saisin lehden pystyyn. Löysin epämääräisen möhkäleen ,jossa on kahteen suuntaan ruuvipuristin. Otin sen ja tein seuraavanlaisen virityksen:


Kääntelin lehteä ja vaihtelin kuvakulmia ja lopullinen kuva on sitten tälläinen: 


Kun nyt katson näitä kuvia alekkain, niin tämä virityskuva auton kattoineen taitaakin olla kuvista kiinnostavampi kuin tämä pelkästä lehdestä otettu. Vai mitä mieltä olet? Tähän blogiin voi muuten helposti jättää myös kommentteja. Nimellä tai nimimerkillä. 

Tavaroidenhakureissulla näytin isälleni valokuvia sisarenpoikani Henrikin häistä läppäriltä. Otin seuraavan kuvan  vaarista ja jaoin sen facebookissa luvan kanssa. Samalla yritin kertoa mikä facebook on. Heti kuvan julkaisun jälkeen alkoi tulla paljon tykkäyksiä ja vaari oli ihmeissään kun tykkäyksiä ja kommentteja tuli eri puolilta maapalloa. Lähes saman tien. Isäni on niin sosiaalinen jo ilman sosiaalista mediaa, että hän se vasta olisikin melkoinen facebookhirmu. Mutta hän ei ole halunnut ottaa sähköpostia eikä siten myöskään minkäänlaista internetyhteyttä.