Jokivaellus itärajalla.

Olen jo neljä vuotta suunnitellut käveleväni joenpohjaa Suomen ja Euroopan itärajalle. Kun tulin tänne Kuusamoon, niin ostin grocksin kopiot prismasta hintaan 5,95. Mietin samalla mikä mahtaa olla näiden muoviläpysköiden tuotantokustannus. Olen myös melko varma, että näitä kenkiä ei tehdä lapsityövoimalla. Jossakin Aasiassa on tehdas jonka toisesta päästä syötetään muoviraetta ja toisesta päästä tulee kenkiä.

Valitsin kuitenkin liiteristä löytämäni Nokian kontiot. Minun kontiot on jo niin vanhat, että todennäköisesti kengät on jopa valmistettu Suomessa.

Eräkämpän edestä virtaa puro kohti rakasta itänaapuriamme. Saunahiki siis huuhtoutuu ikuiseen kiertokulkuun  ja pääsee välittömästi ulkomaanmatkalle. Matkaa rajalle on suoraan noin 700 metriä ja kun joki kiemurtelee hieman, niin kilometrin saa jokea pitkin kulkea. Jokeen nousevat kalat ovat myös puoliksi venäläisiä.

Jätin puhelimen mökkiin, sillä todennäköisyys kastumiseen on todella suuri. Minullahan on ollut taipumus erilaisia mobiililaitteita tuhota milloin Jäämereen, milloin Intian valtamereen. Taitaa jokunen olla myös kotimaisten järvien pohjassa. Kameran otin kuitenkin mukaan ja asensin itselleni asetuksen, että kaatuessa kamerakäsi nostetaan ylös vaikka koko muu kroppa uppoisikin jokeen.

Otin koirat mukaan, mutta vanhempi (Wilma) jäi mökin terassille makailemaan. Rauha sen sijaan halusi lähteä viemään Rauhaa rajalle. Annoin Wilman jäädä. Ajattelin kyllä, että kaipa se kohta tulee perässä. Nuorempi koira kahlasi mukanani ja välillä nousi rannalle haistelemaan. Alussa uidessa se pärski, kun pää ei millään meinannut pysyä pinnalla. Pikkuhiljaa uimataito kehittyi jo aivan mallikkaaksi.

Joen pohja on osittain kovaa hiekkapohjaa. Koskipaikoissa on kiviä jotka ovat pysyneet samoilla sijoilla jo vuosituhansia. Kävellessäni tiedostin, kuinka jalanjälkeni muutti ikiaikaisia järjestyksiä joen pohjassa. Kivikossa kivet muljahtelivat pois paikaltaan. Veden virtaus muuttuu pikkuisen ja ehkä seuraavan tuhannen vuoden ajan kivi ei enää liikahda mihinkään. Koskessa tasapaino välillä horjahti ja mahanalus oli hetken jalkoja täynnä. Hoin ääneen :" Nyt tarvitaan tuuria... nyt tarvitaan tuuria." Nimittäin jos jalka muljahtaa väärään koloon, niin silloin voi käydä ikävästi. Ei tuossa matalassa koskessa hukkumaan pääse, mutta kaatuminen voi tehdä kipeää.

Käveleminen joen pohjaa oli erittäin terapeuttista ja mukavaa. Kävellessä pitää keskittyä koko ajan. Jalkaa pitää kivikossa säätää  ja paljaat varpaat Kontion sisällä toimivat vedenalaisina tuntosarvina. Kontiot täyttyivät vedellä jo ensimmäinen 50 metrin matkalla. Aurinko paistoi ja veden lämpötila on 20 astetta. Ei paleltanut yhtään. Takaisin palatessa vielä heitin vaatteen pois ja menin uimaan. Säästyin näet koko reissun  kuivin kalsarein.

Kävimme Rauhan kanssa rajavyöhykkeen reunassa. Silta menee siinä kohti puron yli. Siltaa käyttää rajavartijat kulkiessaan rajaa valvomassa.

Aloimme lähestyä mökkirantaa. Kuulin kaukaa koiran ulvontaa. Mietin, että miksiköhän Wilma itkee. Näin kuinka Rauha tuijotti moottorikelkkasillalta laiturisillalle. Ulvonta vain jatkui. Tulin lähemmäksi ja näin kuinka Wilma istui juuri sillä kohdalla josta olin mennyt veteen. Ehkä hän oli lähdössä vähän nukahtanut ja oli seurannut hajujälkeä veteen. Isäntä oli siitä hävinnyt eikä vainu ottanut virtaavasta vedestä hajua. Sinne hävisi isäntä. Se on itkun paikka koiralle.

Seuraavassa blogissa sama juttu kuvina.