lauantai 2. elokuuta 2014
Vanhan näköinen kylä olikin uusi.
Tauno oli ottanut selvää, että on uusi ja vanha Paanajärvi . Nousimme lossista ja Tane kävi maksamassa lossikoneenkäyttäjälle 200 ruplaa. Hinta oli 120, mutta kokemus oli niin eksoottinen, että hän katsoi pienen bonuksen tarpeelliseksi. 100 ruplaa = 2,3 euroa Aloimme nousta kylään läpi harmaiden rakennusten. Kadut olivat erittäin kuoppaisia ja kivisiä. Lana ja lapio ovat täällä ilmeisesti aivan vieraita työkaluja. Ihmisiä ei juurikaan näkynyt. Menimme pieneen kauppaan ja siellä myyjätär katsoi televisiota tiskin takana seisten. Tervehdimme ja hän vastasi tervehdykseen totisena. Tauno kysyi majoitusta ja nainen vastaili jotakin, mutta ei saanut katsettaan irti televisiosta. En itse nähnyt mitä hän katsoi, mutta jotain mielenkiintoista siellä oli. Ymmärsin, että kylässä ei ollut majoitusta ollenkaan. Myyjätär tuli ulos ja puhui ja viittilöi jotakin Tanen kanssa. He puhuivat venäjää. Hyppäsimme autoon.
Tämä olikin uusi Paanajärvi, vaikka talojen ja töllien harmaudesta emme millään olleet sitä voineet päätellä. Hän neuvoi meidät vanhalle Paanajärvelle, josta perhemajoitusta saattaisi löytyä. Ajoimme noin kolme kilometriä mutkittelevaa ja yllätys yllätys kivikkoista ja kuoppaista tietä, joissa spesiaalina oli valtavia lätäköitä. Viimein näimme aukeavan niityn ja sen takana taloja. Ajoimme kuoppaista kylänraittia , mutta hiljainen oli kylätie. Etsimme kirkkoa, jonka lähellä on kuulemma majoitusta saatavilla.
Noin kilometrisen raitin päässä oli vasemmalla harmaa kirkko, joka oli kaatumaisillaan. Kirkon kohdalla vastaan tuli kaksi nuorta naista, joilta kysyimme neuvoa. Tyttö näytti selvällä suomen kielellä meille talon, josta voisimme kysyä. Myöhemmin selvisi, että hän oli suomalainen taiteilija joka asui kylässä.
Marketta ja Tauno menivät selvittämään majoitusta. He palasivat takaisin ja kertoivat meidän saaneen yhden huoneen talossa ainakin yhdeksi yöksi. Talo oli harmaa ja kodikkaan näköinen, pihalla oli hyötykasvipuutarha sekä runsaasti kukkia. Aivan Kemijoen rannalla. Huone oli väljä tila jonka keskellä oli uuni. Huoneessa oli viisi sänkyä. Meille järjestyi myös musta kyly eli savusauna. Kyly oli samassa pihapiirissä asuvan sisaren omistama. Sisarella oli myös suomalaisia vieraita, ja heidän jälkeensä pääsisimme saunomaan. Emäntämme Tamara valitteli, että emme soittaneet etukäteen, sillä hänellä ei ollut ruokaa. Lupasi kyllä perunoita keittää ja tehdä jotai kesäkurpitsasta, mutta meillä oli eväitä ja sanoimme pärjäävämme.
Tämä vanha Paanajärvi on karjalaiskylä ja uudessa on pääasiassa venäjänkielistä väestöä. Karjalan kielihän on oma kielensa, mutta kommunikointi onnistuu erittäin hyvin. Välillä toki putoaa täysin ja väärinkäsitysten mahdollisuus on olemassa. Minulle oikeasti on paljon etua siitä, että vaimoni sukulaiset ovat karjalaisia. Eivät toki puhu sitä enää muuta kuin näytöstyyliin, mutta olen oppinut rytmiä ja jonkun verran sanoja.
Kävin tutkailemassa romahtamaisillaan olevaa ortodoksista kirkkoa. Kysyin Tamaralta kirkosta myöhemmin ja hän kertoi sen olleen neuvostoaikaan tanssisalina ja siellä oli näytetty elokuvia. Nykyään pappi käy Kemistä kerran vuodessa kylässä. En voinut olla miettimättä, että Venäjän ortodoksikirkon johtaja Kirilin rannekellon hinnalla saisi kirkon ehkä vielä pelastettua. Vaikka kirkko oli hauras, niin katolla oli edelleen ortodoksiristi.
Kävelimme illalla hiljaisella raitilla ja illan lopuksi kylvimme mustassa kylyssä. Kemijoessa uiminen oli todella mukavaa ja joen virtauksen tunsi ja se vei hitaasti alaspäin. Uin laiturin kokassa pitkiä aikoja paikallani pysyen.
Seuraavassa tarinassa osallistumme uuden museon talkoisiin. Kävelemme pitkospuita pitkin ja leikimme Olgan koiran kanssa.
 |
| Marketta kyläkaupan edessä. |
Tämä olikin uusi Paanajärvi, vaikka talojen ja töllien harmaudesta emme millään olleet sitä voineet päätellä. Hän neuvoi meidät vanhalle Paanajärvelle, josta perhemajoitusta saattaisi löytyä. Ajoimme noin kolme kilometriä mutkittelevaa ja yllätys yllätys kivikkoista ja kuoppaista tietä, joissa spesiaalina oli valtavia lätäköitä. Viimein näimme aukeavan niityn ja sen takana taloja. Ajoimme kuoppaista kylänraittia , mutta hiljainen oli kylätie. Etsimme kirkkoa, jonka lähellä on kuulemma majoitusta saatavilla.
Noin kilometrisen raitin päässä oli vasemmalla harmaa kirkko, joka oli kaatumaisillaan. Kirkon kohdalla vastaan tuli kaksi nuorta naista, joilta kysyimme neuvoa. Tyttö näytti selvällä suomen kielellä meille talon, josta voisimme kysyä. Myöhemmin selvisi, että hän oli suomalainen taiteilija joka asui kylässä.
Marketta ja Tauno menivät selvittämään majoitusta. He palasivat takaisin ja kertoivat meidän saaneen yhden huoneen talossa ainakin yhdeksi yöksi. Talo oli harmaa ja kodikkaan näköinen, pihalla oli hyötykasvipuutarha sekä runsaasti kukkia. Aivan Kemijoen rannalla. Huone oli väljä tila jonka keskellä oli uuni. Huoneessa oli viisi sänkyä. Meille järjestyi myös musta kyly eli savusauna. Kyly oli samassa pihapiirissä asuvan sisaren omistama. Sisarella oli myös suomalaisia vieraita, ja heidän jälkeensä pääsisimme saunomaan. Emäntämme Tamara valitteli, että emme soittaneet etukäteen, sillä hänellä ei ollut ruokaa. Lupasi kyllä perunoita keittää ja tehdä jotai kesäkurpitsasta, mutta meillä oli eväitä ja sanoimme pärjäävämme.
 |
| Tauno majapaikkamme edessä. |
Tämä vanha Paanajärvi on karjalaiskylä ja uudessa on pääasiassa venäjänkielistä väestöä. Karjalan kielihän on oma kielensa, mutta kommunikointi onnistuu erittäin hyvin. Välillä toki putoaa täysin ja väärinkäsitysten mahdollisuus on olemassa. Minulle oikeasti on paljon etua siitä, että vaimoni sukulaiset ovat karjalaisia. Eivät toki puhu sitä enää muuta kuin näytöstyyliin, mutta olen oppinut rytmiä ja jonkun verran sanoja.
Kävin tutkailemassa romahtamaisillaan olevaa ortodoksista kirkkoa. Kysyin Tamaralta kirkosta myöhemmin ja hän kertoi sen olleen neuvostoaikaan tanssisalina ja siellä oli näytetty elokuvia. Nykyään pappi käy Kemistä kerran vuodessa kylässä. En voinut olla miettimättä, että Venäjän ortodoksikirkon johtaja Kirilin rannekellon hinnalla saisi kirkon ehkä vielä pelastettua. Vaikka kirkko oli hauras, niin katolla oli edelleen ortodoksiristi.
Kävelimme illalla hiljaisella raitilla ja illan lopuksi kylvimme mustassa kylyssä. Kemijoessa uiminen oli todella mukavaa ja joen virtauksen tunsi ja se vei hitaasti alaspäin. Uin laiturin kokassa pitkiä aikoja paikallani pysyen.
Seuraavassa tarinassa osallistumme uuden museon talkoisiin. Kävelemme pitkospuita pitkin ja leikimme Olgan koiran kanssa.
 |
| Paanajärven kirkko. |
perjantai 1. elokuuta 2014
Suunnitelma B otetaan käyttöön.
Sotamuistomerkiltä lähdimme kohti Vienan Kemiä. Kemijoki Suomessa laskee Pohjanlahteen ja sen suiston reunalla on Kemin kaupunki aivan samoin kuin Vienanmeren rannalla. Toinen joki laskee itään ja toinen länteen. Tie on asfalttitietä, mutta erittäin kuoppaista ja kaikenlaisia yllätyksiä voi tulla vastaan. Roudan nostamia kiviä ja kantoja pilkottaa tiessä ja välillä on parempi ajaa vasenta kaistaa. Joskus tuntuu, että asfalttikerroksen alle on unohdettu tukki poikittain, sillä teräväreunainen töyssy menee poikki tien. Suomen kaupunkeihin voisi täältä varmaan ostaa liikenteen hidastetöyssyjä edulliseen hintaan.
Ajoin joitakin kymmeniä kilometreja silmät alkoivat luppasemaan tien mielenkiinnosta huolimatta. Marketta siirtyi rattiin ja minä takapenkille torkkumaan. Marke ajoi ja välillä kuului hui ja voimakas jarrutus tai väistöliike. Pikkuhiljaa tästä poukkoilusta tuli normi ja vaivuin unten maille. Heräsin siihen kun jotakin outoa tapahtui. Auto meni eteenpäin eikä ollut jarrutuksia eikä pomppuja. Kuulin Marketan ja Taunon ihmettelevän ja tunsin kuinka nopeus kasvoi koko ajan. Avasin silmäni.
Ajoimme aivan tasaista suomalaisen standardin mukaista leveää hyväpintaista valtatietä. Oli kaiteet ja maalaukset. Tie oli rakennettu korkean penkereen päälle. No niin. Onhan täällä hyviäkin teitä tuumailtiin. Iloa riitti tasan 10 kilometriä ja sitten pomppurata alkoi taas. Sivuutimme pieniä kyliä ja ne kylät ovat aikalailla surkean näköisiä. Tie halkaisee kylän ja reunalla saattaa olla muutama pieni kauppa. Täällähän kaupat ovat pääasiassa palvelukauppoja, joita muistan lapsena nähneeni Suomessakin. Alakuloisuus on ehkä lähin tunnelma joka kylissä vallitsee. Raitilla saattaa kävellä äitejä lasten kanssa ja vanha ukko istuu talon nurkalla. Irtokoiria kuljeskelee verkkaisasti. Vapaana kulkevat koirat olisivat minun makuuni myös meillä Suomessa.
Tulimme suureen T-risteykseen ja lähdin vaistomaisesti kohti pohjoista. Tauno kyselee, että minne minä oikein olen menessä ja sanoin, että Kemiinhän minä. Tauno sanoi, että se on juurikin toisessa suunnassa. Tie oli Murmanskin valtatie joka menee Pietarista Murmanskiin. Tein u-käännöksen.
Valtatietä ajettiin kymmenkunta kilometriä ja totesimme, että tien pinta on ehjä ja sileä, mutta hirveitä heittoja oli tälläkin tiellä. Tieinsinööri Suomessa saisi välittömästi kenkää jos tälläisen tien olisi rakentanut. Kemissä kävimme kahvilassa kahvilla ja söimme piirakat. Paikka oli oikein siisti ja näytti, että kahvilatuotteet oli paikalla leivottuja. Kahvilan pihassa oli huussi, jonne Tauno meni käymään. Hän kertoi, että en suosittele, jos vain ei ole pakko. Epäsiisti plus plus.
Kemin pohjoispuolella on Rabotze Ostrovsk niminen työläiskaupunginosa, jossa sijaitsee vartioidun alueen sisällä hotelli ja satama. Menimme portin läpi alueelle tarkoituksena majoittua kahdeksi yöksi hotelliin ja välipäivänä mennä ja tulla laivalla Solovetskin luostarisaarelle. Pitkän etsimisen jälkeen meille löytyi yhdenhengenhuone sekä kahdenhengen vastaava. Sitten kysyimme lauttalippuja seuraavalle päivälle. Menoliput löytyivät, mutta paluu olisi mahdollista vasta 2. elokuuta. Kaksi neitokaista tuijotteli tiukasti näyttöpäätettä, mutta ei vain vapaita paikkoja löytynyt. Pettymys oli kohtuullinen, mutta ei mahdoton. Olimme etukäteen tietoisia tästä(kin) mahdollisuudesta, joten meillä oli suunnitelma B olemassa. Mietimme etukäteen myös huoneiden ja lippujen varaamista, mutta jätimme sen tekemättä. Kohtalo saa aina myös mahdollisuuden näillä reissuillamme.
Kävimme Kemissä valintamyymälässä ostamassa tarvikkeita ja suuntasimme auton keulan takaisin päin kohteenamme Paanajärvi Kemijoen varrella. Kaikki muistanevat Akseli Gallen- Kallelan Paanajärven paimenpoikamaalauksen? Sitä EI OLE maalattu täällä vaan siellä Kuusamon lähellä olevalla Paanajärvellä. Kemejä, Kemijokia ja Paanajärviä on kaikkia kaksi. Röykyttelimme takaisin Uhtuan suuntaan reippaasti, sillä tiesimme, että meidän on ylitettävä Kemijoki lossilla. Olin nähnyt kuvan lossista ja mielikuvani oli hiukan autoa leveämmästä lautasta. Mietin myös, että jos lossi on suunniteltu Ladalle, niin kuinkahan kantavuus riittää Volvon kuljettamiseen yli virtaavan veden.
Ajoimme ja ihailimme taas kymmenen kilomertin loistotietä ja juuri kun se lopppuu, niin alkaa 18 kilometriä pitkä sivutie kohti lossia. Tämäkin hiekkatie oli leveä, niin kuin tiet täällä yleensäkin, mutta kuntoluokitus oli siellä huonon ja helvetin huonon alapuolella. Viimein tie kaartui joen rantaan ja näkymä oli hieno. Joen toisella puolella näkyi kylä ja sen rannassa lossi. Pysähdyimme odottamaan ja viimein vaijerit rannalla alkoivat pyöriä kirskuen. Lautalle ei ollut kuskia ollenkaan eli sitä ajoi joku mysteerihenkilö.
Tämä on ainoa reitti saarelta mantereelle. Ilmeisesti bussivuoro lähtee lossin vierestä, koska hieno linja-autoasemakin on rakennettu. Paanajärviä saarellakin on itseasiassa kaksi. Vanha- ja Uusi Paanajärvi. Näistä sitten lisää seuraavassa kirjoituksessa.
Ajoin joitakin kymmeniä kilometreja silmät alkoivat luppasemaan tien mielenkiinnosta huolimatta. Marketta siirtyi rattiin ja minä takapenkille torkkumaan. Marke ajoi ja välillä kuului hui ja voimakas jarrutus tai väistöliike. Pikkuhiljaa tästä poukkoilusta tuli normi ja vaivuin unten maille. Heräsin siihen kun jotakin outoa tapahtui. Auto meni eteenpäin eikä ollut jarrutuksia eikä pomppuja. Kuulin Marketan ja Taunon ihmettelevän ja tunsin kuinka nopeus kasvoi koko ajan. Avasin silmäni.
Ajoimme aivan tasaista suomalaisen standardin mukaista leveää hyväpintaista valtatietä. Oli kaiteet ja maalaukset. Tie oli rakennettu korkean penkereen päälle. No niin. Onhan täällä hyviäkin teitä tuumailtiin. Iloa riitti tasan 10 kilometriä ja sitten pomppurata alkoi taas. Sivuutimme pieniä kyliä ja ne kylät ovat aikalailla surkean näköisiä. Tie halkaisee kylän ja reunalla saattaa olla muutama pieni kauppa. Täällähän kaupat ovat pääasiassa palvelukauppoja, joita muistan lapsena nähneeni Suomessakin. Alakuloisuus on ehkä lähin tunnelma joka kylissä vallitsee. Raitilla saattaa kävellä äitejä lasten kanssa ja vanha ukko istuu talon nurkalla. Irtokoiria kuljeskelee verkkaisasti. Vapaana kulkevat koirat olisivat minun makuuni myös meillä Suomessa.
Tulimme suureen T-risteykseen ja lähdin vaistomaisesti kohti pohjoista. Tauno kyselee, että minne minä oikein olen menessä ja sanoin, että Kemiinhän minä. Tauno sanoi, että se on juurikin toisessa suunnassa. Tie oli Murmanskin valtatie joka menee Pietarista Murmanskiin. Tein u-käännöksen.
Valtatietä ajettiin kymmenkunta kilometriä ja totesimme, että tien pinta on ehjä ja sileä, mutta hirveitä heittoja oli tälläkin tiellä. Tieinsinööri Suomessa saisi välittömästi kenkää jos tälläisen tien olisi rakentanut. Kemissä kävimme kahvilassa kahvilla ja söimme piirakat. Paikka oli oikein siisti ja näytti, että kahvilatuotteet oli paikalla leivottuja. Kahvilan pihassa oli huussi, jonne Tauno meni käymään. Hän kertoi, että en suosittele, jos vain ei ole pakko. Epäsiisti plus plus.
Kemin pohjoispuolella on Rabotze Ostrovsk niminen työläiskaupunginosa, jossa sijaitsee vartioidun alueen sisällä hotelli ja satama. Menimme portin läpi alueelle tarkoituksena majoittua kahdeksi yöksi hotelliin ja välipäivänä mennä ja tulla laivalla Solovetskin luostarisaarelle. Pitkän etsimisen jälkeen meille löytyi yhdenhengenhuone sekä kahdenhengen vastaava. Sitten kysyimme lauttalippuja seuraavalle päivälle. Menoliput löytyivät, mutta paluu olisi mahdollista vasta 2. elokuuta. Kaksi neitokaista tuijotteli tiukasti näyttöpäätettä, mutta ei vain vapaita paikkoja löytynyt. Pettymys oli kohtuullinen, mutta ei mahdoton. Olimme etukäteen tietoisia tästä(kin) mahdollisuudesta, joten meillä oli suunnitelma B olemassa. Mietimme etukäteen myös huoneiden ja lippujen varaamista, mutta jätimme sen tekemättä. Kohtalo saa aina myös mahdollisuuden näillä reissuillamme.
Kävimme Kemissä valintamyymälässä ostamassa tarvikkeita ja suuntasimme auton keulan takaisin päin kohteenamme Paanajärvi Kemijoen varrella. Kaikki muistanevat Akseli Gallen- Kallelan Paanajärven paimenpoikamaalauksen? Sitä EI OLE maalattu täällä vaan siellä Kuusamon lähellä olevalla Paanajärvellä. Kemejä, Kemijokia ja Paanajärviä on kaikkia kaksi. Röykyttelimme takaisin Uhtuan suuntaan reippaasti, sillä tiesimme, että meidän on ylitettävä Kemijoki lossilla. Olin nähnyt kuvan lossista ja mielikuvani oli hiukan autoa leveämmästä lautasta. Mietin myös, että jos lossi on suunniteltu Ladalle, niin kuinkahan kantavuus riittää Volvon kuljettamiseen yli virtaavan veden.
Ajoimme ja ihailimme taas kymmenen kilomertin loistotietä ja juuri kun se lopppuu, niin alkaa 18 kilometriä pitkä sivutie kohti lossia. Tämäkin hiekkatie oli leveä, niin kuin tiet täällä yleensäkin, mutta kuntoluokitus oli siellä huonon ja helvetin huonon alapuolella. Viimein tie kaartui joen rantaan ja näkymä oli hieno. Joen toisella puolella näkyi kylä ja sen rannassa lossi. Pysähdyimme odottamaan ja viimein vaijerit rannalla alkoivat pyöriä kirskuen. Lautalle ei ollut kuskia ollenkaan eli sitä ajoi joku mysteerihenkilö.
Tämä on ainoa reitti saarelta mantereelle. Ilmeisesti bussivuoro lähtee lossin vierestä, koska hieno linja-autoasemakin on rakennettu. Paanajärviä saarellakin on itseasiassa kaksi. Vanha- ja Uusi Paanajärvi. Näistä sitten lisää seuraavassa kirjoituksessa.
 |
| Paanajäven linja-autoasema |
 |
| Mysteerilautta |
 |
| Autoa ajetaan lauttaan. Kuva- Marketta Linkoneva |
Metsän keskeltä löytyy konserttitalo.
Syötyämme aamiaisen hotelli Sampossa lähdimme kohti Vienan Kemiä. Ajattelimme poiketa matkan varrella olevassa Haikolan kylässä. Tauno kertoi, että kylässä on asunut Karjalan kansalliskirjailija Ortjo Stepanov. Kirjailijan koko karjalaisnimi on Jouhkon Kalaskan Vasken Oleksein Pekan Miihkalin Ortjo. Kuulimme myös toisilta hotellivierailta, että Haikolassa on ollut partisaanileiri ja siellä on muistomerkki.
Täällä Karjalan kunnailla ei juurikaan ole tienviittoja ja siksikin hämmästyimme kun kylään oli aivan kunnollinen tienviitta sinisellä pohjalla ja valkoisilla kirjaimilla. Kapea tie oli tehty kangasmetsään käytännössä auraamalla pintakerros pois. Ajelimme hiljaa lipuen metsän läpi ja pikkuhiljaa alkoi tulla peltoniittyjä esille. Sivuuttaessamme talon näimme kukkapenkkiä kitkevä rouvan joka nousi ylös vastaten käsitervehdykseemme. Ajoimme kylän läpi tien päähän. Nousimme autosta ulos katselemaan. Meitä kohti käveli kännykkään puhuva mies.
Kysyimme Ortjo Stepanovista ja hän kertoi olevansa kirjailijan poika Mihail. Tiedusteltuaan haluammeko nähdä kotimuseon me ilomielin vastasimme myöntävästi. Hän kertoi isänsä tarinaa ja seisoimme tuvassa, jossa on kirjoitettu kuusiosaisen romaanisarjan Kotikyläni tarina. Marketta osti uudelleen painetun sarjan, joka on kahtena niteenä suoraan kirjailijan pöydältä. Mihail esitteli meille kylän taloja ja hämmästykseni oli suuri kun hän sanoi, että mennään katsomaan konserttisalia. Samoille kiville vanhoilla piirustuksilla rakennettu talo, jossa oli parvet ja pelit. Saliin mahtuu 200 kuulijaa. Kylässä järjestetään erilaisia festivaaleja. Syksyllä on tulossa dokumenttielokuvafestivaali ja kesällä oli ollut esiintymässä Värttinä. Konserttisalin yläkerrassa on majoitustiloja ja kysyin voisiko tänne tulla vaikkapa kirjoittamaan tai muuten viettämään residenssiaikaa. Hän sanoi, että sellainen ajatus heillä on ollut. Mihail näytti huoneen, jossa nyt oli 5 sänkyä, mutta siitä kun ottaa sängyt pois, niin avot. Siinä olisi loistava kirjailijan työhuone.
Haikolan kylä on sähkötön, mutta salissa oli äänentoistolaitteet. Katossa videotykki. Valtio on luvannut sähköt laittaa, mutta tietoa ei ole milloin. Nyt laitteet toimivat tarvittaessa agrikaatilla.
Mihail on insinööri ja on työskennellyt aikaisemmin paperikonetehtaalla Petroskoissa. Nyt eläkkeellä ollessaan kunnostelee ja ylläpitää vaimonsa kanssa kylää. Näyttelyt vaihtuvat kaksi kertaa kesässä. Lähinnä omaksi iloksensa siirtelee tavaroita rakennuksesta toiseen. Aina jonkun teeman mukaan. Viime vuonna kylässä vieraili 1100 henkeä. Aikamoinen saavutus.
Sellainen kutina kyllä jäi, että Haikolan kylään palaan vielä joskus pidemmäksikin aikaa. Kiittelimme opastuksesta ja annoimme palkkioksi esittelystä ja museovierailuista 20 euroa.
Kysyimme tietä monumentille ja neuvojen mukaan löysimmekin paikan. Hiekkatien varressa yhtä-äkkiä tulee pätkä asfalttia. Pusikossa sitten on betoninen muistokivi muovikukkineen. Luonto on vallannut joskus hienosti rakennetun muistoaukion. Kauniilla paikalla partisaanileiri on joskus sijainnut.
Lähdimme kohti Kemiä ja sieltä tarkoitus on jatkaa Solovetskin luostarisaarelle.
 |
| Mihail Stepanov |
Kysyimme Ortjo Stepanovista ja hän kertoi olevansa kirjailijan poika Mihail. Tiedusteltuaan haluammeko nähdä kotimuseon me ilomielin vastasimme myöntävästi. Hän kertoi isänsä tarinaa ja seisoimme tuvassa, jossa on kirjoitettu kuusiosaisen romaanisarjan Kotikyläni tarina. Marketta osti uudelleen painetun sarjan, joka on kahtena niteenä suoraan kirjailijan pöydältä. Mihail esitteli meille kylän taloja ja hämmästykseni oli suuri kun hän sanoi, että mennään katsomaan konserttisalia. Samoille kiville vanhoilla piirustuksilla rakennettu talo, jossa oli parvet ja pelit. Saliin mahtuu 200 kuulijaa. Kylässä järjestetään erilaisia festivaaleja. Syksyllä on tulossa dokumenttielokuvafestivaali ja kesällä oli ollut esiintymässä Värttinä. Konserttisalin yläkerrassa on majoitustiloja ja kysyin voisiko tänne tulla vaikkapa kirjoittamaan tai muuten viettämään residenssiaikaa. Hän sanoi, että sellainen ajatus heillä on ollut. Mihail näytti huoneen, jossa nyt oli 5 sänkyä, mutta siitä kun ottaa sängyt pois, niin avot. Siinä olisi loistava kirjailijan työhuone.
 |
| Tässä talossa on kirjoitettu romaanisarja Kotikyläni tarina. |
Haikolan kylä on sähkötön, mutta salissa oli äänentoistolaitteet. Katossa videotykki. Valtio on luvannut sähköt laittaa, mutta tietoa ei ole milloin. Nyt laitteet toimivat tarvittaessa agrikaatilla.
Mihail on insinööri ja on työskennellyt aikaisemmin paperikonetehtaalla Petroskoissa. Nyt eläkkeellä ollessaan kunnostelee ja ylläpitää vaimonsa kanssa kylää. Näyttelyt vaihtuvat kaksi kertaa kesässä. Lähinnä omaksi iloksensa siirtelee tavaroita rakennuksesta toiseen. Aina jonkun teeman mukaan. Viime vuonna kylässä vieraili 1100 henkeä. Aikamoinen saavutus.
Kysyimme tietä monumentille ja neuvojen mukaan löysimmekin paikan. Hiekkatien varressa yhtä-äkkiä tulee pätkä asfalttia. Pusikossa sitten on betoninen muistokivi muovikukkineen. Luonto on vallannut joskus hienosti rakennetun muistoaukion. Kauniilla paikalla partisaanileiri on joskus sijainnut.
Lähdimme kohti Kemiä ja sieltä tarkoitus on jatkaa Solovetskin luostarisaarelle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)